Margareeta sauvoi itse miesten apuna, sitä välemmin ehtiäkseen etäälle Tornion suusta ja estääkseen muistojaan karkaamasta kielletyille aloille, mutta sitäkin tehdessään hän sai käydä alituisia käräjiä uppiniskaisten ajatustensa kanssa. Ja vasta kun venematka loppui ja hän taas yksin tunturin rinteitä myöten taivalsi vanhoja tuttuja lappalaiskyliään kohden, rauhoittui hänen mielensä ja asettuivat vähitellen kapinoitsevat tunteet. Mutta sittenkin hänen sielunsa tuntui ikäänkuin raukealta ja samealta, ei palannut siihen vanha, vahva luottamus eikä kirkas rauha, eikä hän tuntenut retkillään jumalanäidin läheistä apua eikä ohjausta niin selvästi kuin ennen. Hän koetti rukoilla usein ja pitkään, ja sillä hän mielelleen rauhan hankki, mutta harvoin hän niin hartaasti ja syvästi saattoi rukoukseensa vaipua, että hän olisi, niinkuin ennen, tuntenut välittömästi ja tuttavallisesti keskustelevansa korkean suojelijansa kanssa. Ja siksi hän nyt kaikkien voittojensa jälkeen raskain mielin ja masentunein toivein aloitti alusta vaikutuksensa lappalaisten joukossa.

IX.

Verestäessään ja vahvistaessaan ennen kylvämäänsä orasta lappalaisten keskuudessa Margareeta eteni tänä syksynä ja talvena aina Uudelle Joelle asti, — oli kuin jokin ahdistus ja pelko olisi levottomasti ajanut hänet niin kauas pohjoiseen kuin suinkin. Siellä hän ei ollut ennemmin käynyt kuin kerran, ja hän tapasi siellä entisen kylvönsä kokonaan kuivuneena. Nämä köyhät kotalappalaiset olivat tuskallisessa taistelussaan elämisensä puolesta unohtaneet jokapäiväisiin ponnistuksiinsa hänen uudet oppinsa ja lupauksensa, he eivät enää luottaneet niininkään. Eihän uusi Jumala voinut heitä heidän hädässänsä auttaa paremmin kuin vanhatkaan, ja siksi Margareetan oli nyt niin vaikea saada uutta kylvöä idulle.

Hänen kylässä ollessaan sattui sen asukkaille nyt vielä aivan uusi, entistä ankarampi ja masentavampi kolaus, joka heidän hätänsä ja tuskansa nosti kukkuroilleen. Heidän kyläänsä saapui näet eräänä talvipäivänä aivan uusi, outo verottaja, joka heidät kiskoi aivan paljaiksi. Vienan rannoilta oli retkeilevä karjalaisjoukko ulontanut hiihtonsa aina tänne asti, missä sen yleensä ei ollut tapana liikkua. Vallattomina ja säälimättöminä nämä oudot miehet olivat kannattaneet lappalaisten kurjista majoista esiin kaikki, mitä näillä suinkin lie minkään arvoista ollut, ja kasanneet kuorma-ahkioihinsa eläintennahat ja puvut ja vyöt ja aseet, yksinpä keittokattilatkin ja kalanpyydykset. Mutta kaikkein pahinta ja huolettavinta oli kumminkin, että he mäelle patsaiden huippuun rakennetusta aitasta ryöstivät nekin veronahat, joita lappalaiset yhteisesti olivat säästelleet ja koonneet varsinaisia vuotuisia verottajiaan pirkkalaisia varten. Lappalaisraukat tiesivät, että Tornion pirkkalaisten veronkantajat olivat tuossa paikassa tulossa saataviaan perimään — ja mitä heille silloin annetaan? Eivät ne taas ilman lähde, ne kiskovat vaikka säärykset ruumiilta ja nahat viimeisten ajoporojen selästä, sillä veronsa he vaativat, nuo ankarat miehet. Siitä oli lappalaisilla suurin tuska ja hätä, kun he nyt, karjalaisten vihdoin lähdettyä, avuttomina keskustelivat autioiksi ryöstetyissä kodissaan. He pudistelivat neuvottomina pyöreitä päitään ja heiluttivat edes takaisin lyhyviä, typykkäitä ruumiitaan istuessaan jalat ristissä lieden ympärillä. He puristelivat voimattomia nyrkkejään, mutta itkua teki kurkku.

Mutta toiset heistä hoilasivat ja hihkuilivat kotain ulkopuolella, kompastellen kinoksissa kyläraiteella. He olivat verottajaryöstäjiltä saaneet vähän viinaa, kipenen kukin, mutta siitä oli heidän heikko luontonsa kiihoittunut ja himo oli heissä saanut vallan. Ja he olivat ryöstäjille kantaneet kintaansa ja kallokkaansa ja puukkonsa ja suopunkinsa vaihtaen ne viinatilkkaan; lakkinsa ja peskinsäkin he olivat panneet likoon ja kärttäen seuranneet ryöstäjiään aina tunturille asti, tyydyttääkseen hillitöntä himoaan. Ja saatuaan päänsä täyteen he hoippuilivat nyt kinoksissa ja hoilasivat, tuntematta huolta tai surua, ja kaatuivat vihdoin nietoksiin nukkumaan.

Mutta toiset vielä valittelivat ja uikuttivat kodissaan tai näiden ulkopuolella ääneensä huudellen. He olivat koettaneet kätkeä kinoksiin tavaroitaan ryöstäjiltä, ja nämä olivat pieksemällä ja pihtipuristimilla pakottaneet heidät kaivamaan esiin kätkönsä, ja siksi heidän nyt kihelmöitsi sekä sielua että ruumista. Toiset olivat lappalaisille harvinaisella äkäpäisyydellä yritelleet ryöstäjiä suorastaan vastustellakin, ja nämä olivat siitä syystä heitä keihäillään ja kirveillään siksi komennelleet ja kutkutelleet, että verta vuoti aukinaisista haavoista hartioista ja käsivarsista, punaten karvaiset peskit ja pehmeäksi tallatun lumen. Näitä Margareeta hoiteli, pesi ja sitoi heidän haavojaan ja koetti lohdutella heidän toivottomiksi masentuneita mieliään, puhuen heille Jumalan armosta ja avusta. Mutta he eivät tahtoneet häntä kuulla, eivätkä hänen sanansa nyt pystyneet tämän kurjuuden lannistamiin lappalaisiin. Miksei ollut uusi Jumala heitä auttanut, kun vainolainen heitä noin julmasti ahdisteli, mitäpä hänen puoleensa kannatti enää kääntyäkään, yhtä hyvin heitä vanhat seidat suojelivat, ja ehkä paremmin.

Vainolaiset olivat lähteneet saaliineen, mutta heidän lähdettyään oli kuiva pakkanen sulanut kosteammaksi, ja seesteiselle, vaaleanharmaalle taivaalle oli kohonnut paksuja pilviä, joita tuuli lennätteli. Yötä vasten tuuli oli yhä kiihtynyt, se oli ruvennut tohisemaan tuntureilla, ja ennen pitkää kiersi vihainen lumimyrsky ryöstetyn lappalaiskylän pyörteihinsä. Kiihtyvän rajuilman keskestä lappalaisakat kantoivat kinoksiin uupuneet miehensä kotiinsa ja sulkivat havuilla ja vuotaintähteillä ovensa niin tarkoin kuin voivat. Ja raskain, epätoivoisin mielin he hankkiutuivat levolle. Margareeta piti suurimmassa kodassa, johon hän oli asettunut asumaan, iltarukousta, kehoittaen lappalaisia turvaamaan Jumalaan, mutta kukaan ei hänen sanojaan kuunnellut.

Silloin kuului ulkoa, vonkuvan myrskyn keskestä, taas meteliä, outoja ääniä ja kiroilevia huutoja, ja lappalaiset heristivät levottomina korviaan. Porot pysähtelivät kotain kupeille, koirat haukkuivat ja raskaat askelet tömisivät. Ennen pitkää riuhtaistiin kotain ovipeitteet auki ja sisään työntyi lumisia, turkkipäällisiä miehiä, jotka potkien nukkuvia syrjälle tunkeutuivat kodan keskessä palavan tulen ympärille ja siinä karistelivat lumisia turkkejaan. Lappalaiset vierittäytyivät peloissaan ääneti nurkkiin ja seinänvierustoille ja kääriytyivät hätääntyneinä nahkoihinsa pieniksi sykkyröiksi, tuijotellen niistä tylsästi uusia vieraitaan.

Nämä olivat Tornion pirkkalaisia, jotka olivat saapuneet vuotuisia veronahkojaan perimään. He tulivat varmoina ja isännöivinä kuin omille tulilleen ja ryhmittyivät niiden ympärille riisumaan kallokkaitaan ja kuivaamaan suuteitaan, välittämättä lappalaisista sen enempää kuin jos näitä ei olisi ollutkaan. Tutut olivat heille kodat ja liedet. Mutta vähän jäljemmässä kuin muut astui tuohon suurimpaan kotaan pitkä, roteva, ruskeapartainen mies, joka keihäällään leväytti kodan oven sepo selälleen ja jolle toiset tekivät tulen ympärillä tilaa. Mies kohotti leikkisästi kotaan tullessaan pienen lappalaisnaisen lattialta lakeen asti ja pyöritteli häntä sitten kuin kerää pari kertaa kämmentensä välissä ja laski hänet kierimään lattialle, istahtaen itse tulen ääreen pölkyn päähän suorimaan lunta ja jäätä tuuheasta parrastaan. Noita jääpuikkoja hän viskeli ympäri kodan, seinämillä kekottavain lappalaisten kasvoille, ja hänen suuret, kirkkaat silmänsä säteilivät sill'aikaa niin veitikkamaista, rattoisaa iloa, että lappalaisraukkainkin mieli kesken kaiken heidän surkeutensa suli leveään hymyyn.

— Niin, tuhat tulimmaista, — hän puhui sitten tovereilleen, — se oli aika rytyilma, ei nähnyt mitään eikä kuullut, ja saivatpa taas kerran miehet vuorostaan vetää porojaan, kun kylään yöksi ehätettiin. Mutta sitä makeamminpa nyt tuli varpaita lämmittääkin.