Julmistuneena ja silmät säkenöivinä seisoi siinä ruskeapartainen mies, jonka pää lakea tapaili, ja puristeli keihäänsä vartta, kuunnellen lappalaisten haikeaa kuvausta vieraiden verottajain käynnistä heidän kylässään. Lappalaiset vetäytyivät yhä pienemmiksi, yhä syrjemmäs noita vihasta liekehtiviä silmiä katsellessaan, ja vastasivat sieltä arasti ja uikutellen hänen kysymyksiinsä. Heidän tiheään tungeskelevassa joukossaan lymyili myöskin Margareeta, paettuaan sinne raakoja tulokkaita, ja ääneti hän katseli ja kuunteli, mitä kodassa tapahtui. Mutta hänen silmässään paloi outo hehku ja hänen rintansa aaltoili kuin meri ja hänen sydämensä sykki niin, että hän pelkäsi muittenkin sen kuulevan. Ja hänen suonissaan virtasi veri kuumana, ja hän peitti punehtuvat kasvonsa poronnahkoihin. Mutta sittenkin hän näki edessään tuon rotevakasvuisen, ruskeapartaisen miehen, jonka silmässä oli sellainen uhka ja voima, ja hänen korvissaan soi aikoja sitten unohtunut ääni, kuiskaillen hänelle muistoja ja mietteitä, joita hän oli koettanut väkisin haudata. Risteilevät mielikuvat vatkasivat valtavasti hänen mieltään, ja tunteet, jotka olivat kuolleet eivätkä saaneet elää, kiskoivat hänet kuin lastusen pyörteisiinsä. Hän ei uskaltanut sormeakaan liikahduttaa, ettei joku olisi häntä huomannut, mutta samalla hänen teki raivokkaasti mieli hypähtää esiin ja ojentaa kätensä tuolle vihaiselle miehelle. Hän koetti tyrehdyttää tunteittensa virran, kääntyi seinään päin rukoilemaan ja peitti päänsä nahkoihin, mutta hän kuuli silti tuon miehevän äänen, joka niin soinnukkaasti suuttuman kiivaudella puhui ja riehui:
— Karjalaiset, nuo kurjat rihkaman kaupustelijat tunkeutuvat tänne meidän veroalueillemme, ryöstävät lappalaisemme, vievät meidän omat veronahkamme, — mutta sitä ne eivät ole iltikseen tehneet, eivät kautta keihääni kärjen! Olisimmepa tänne vähän päivemmällä joutuneet, niin olisipa näytetty, mistä ne verot lähtevät … mutta taisitte polttaa sormenne sittenkin, te salakulkijat… Te ette ole vielä saaliinenne kauas ehtineet, meidän sukset ovat keveämmät ja liukkaammat…
Mutta toiset pirkkalaiset pureskelivat partojaan.
— Ethän aikone tuohon lumipyryyn lähteä tuntureilta karjalaisia hakemaan? — he virkkoivat epäillen. Mutta ruskeapartainen mies heilautti halveksuen keihästään.
— Minkä se myrsky miehiselle miehelle voi, tuuli ja lumi, näitäkö säikyttäisiin! Sepä juuri karjalaiset onkin pysäyttänyt, väleen heidät tapaamme. Hei, miehet, pystyyn nyt ja noutamaan veronahat talteen! Mutta jos jonkun tekee mieli tyhjin ahkioin kotiin palata, se raukka jääköön tänne nukkumaan, me muut käymme saaliinjaolle!
— Taitavat sinne jäädä saaliit jos saaliin noutajatkin tällaisella säällä. Mutta kun lähdettäneen…
— Älä lähde, jos peloittaa. Uskaltajat vain mukaan!
Vaikkakin haluttomina ja hitaina olivat pirkkalaiset kumminkin kaikki nousseet pystyyn ja ruvenneet väsyneisiin jalkoihinsa vetämään märkiä kallokkaitaan. Heistä oli yritys hurja; oli toivotonta tällaisessa lumimyrskyssä ruveta autiolta tunturilta hakemaan näkymättömiin häipyneitä jälkiä. Ja jos vihollinen löytyisikin, oli päätöntä käydä tällaisella säällä tappeluun lumiaavikolla. Mutta vastarinta ei siinä tullut kysymykseenkään, kun päällikkö käski, ja pirkkalaiset vetivät siis vyönsä kireälle ja pistivät kirveet vyön alle. Mutta päällikkö seisoi ovella ja hioi keihäänsä kärkeä, ja hänen silmänsä seurasivat maltittomasti vitkastelevain toverien liikkeitä.
Silloin ryömi pimennosta lappalaisten takaa heidän pakonurkastaan nainen, joka pystyyn ojentautuen oli solakka ja pitkä ja jonka silmä omituisesti pälyi, kun hän ovensuuhun hiipi keihästä hiovan miehen luo. Ja hänen äänensä värähti, kun hän suomeksi hiljaa kuiskasi:
— Osmo, olethan sinä Osmo?