Taas kävi käräjärahvas äänekkääksi, muuan piika työnnettiin esiin todistamaan, että hän oli nähnyt Mariinan tulevan navetasta, ja sen jälkeenkin hänet oli usein nähty öisillä retkillä.
— Sinä surit ehkä lastasi ja näit siitä pahoja unia. Vai oletko useamminkin ollut käyvinäsi helvetissä?
Oli, Mariina kertoi käyneensä siellä usein, — ja hän vilkastui taas näistä retkistään kertoessaan. Musta koira oli öisin tullut hänen saunaansa, ja hänen oli täytynyt sitä seurata vuoreen, jossa hän aluksi oli ollut palvelijan asemassa. Hänellä oli teetetty siellä kovaa työtä, niin että hän usein aamuisin herätessään oli perin väsynyt.
Mutta sittemmin hän oli päässyt emännän arvoon ja synnyttänyt paholaiselle tuon lapsen, josta kirkkoherra jo oli puhunut. Paikka, jossa hän kertoi käyneensä, oli kuin Kuivilan vuori Isossakyrössä, sen alla oli suuri onkalo, ja sinne keräytyy naisia ja miehiä monesta pitäjästä öisin, varsinkin pitkääperjantaita, pääsiäistä ja juhannusta vasten yöllä. Silloin siellä tanssitaan pitkällä sillalla ja syödään pitkiltä pöydiltä.
— Mutta etkö ole koskaan tuonut sieltä mitään mukanasi, mikä todistaisi sinun siellä olleen?
Taas Mariina typertyi.
— Tuonut … en … miten olisin tuonut, olen herännyt vuoteellani…
— Jossa olet viettänyt yösi ja nähnyt pahaa unta. Mariina, ajattele tarkoin, sinä valehtelet korkealle oikeudelle.
Mutta kirkkoherra ja käräjärahvas rupesivat jo napisemaan tuomarin tutkimistapaa vastaan. Hän on lovehen langennut, — niin huudettiin väkijoukosta —, elänyt velhona paholaisen parissa, senhän hän itse tunnustaa. Sielunsa hän on myynyt paholaiselle, sille lapsen tehnyt, ja uhkaa eleillään meitä kaikkia.
Jo kävi tuomarikin hieman toivottomaksi, ja vaatien rahvasta vaikenemaan hän vielä kerran kysyi juhlallisesti: