— Mariina Tuomaantytär, vastaa minulle totuus: Oletko seurustellut pirun kanssa, oletko vahingoittanut lähimmäistäsi?
Mariinan henki läähätti, vaikeasti hän vastasi:
— Musta mies on luonani käynyt ja minua opettanut … mutta kenellekään en ole pahaa tehnyt.
Tuomari hengähti hetkisen. Tuo onneton nainen on aivan sekaisin. Kun hänelle saisi selvitetyksi, mikä on ollut unta, mikä totta, niin hänen tajuntansa, muistinsa ehkä vielä kirkastuisi. Mutta tässä se on mahdotonta. Olli päätti sen vuoksi nyt ruveta kuulustelemaan vieraitamiehiä, jättääkseen seuraavaan päivään itse syytetyn lopullisen tutkimisen. Ja noita todistajia, jotka tiesivät kertoa Mariinan harjoittaneen velhoutta ja noituutta, olikin paljon.
Eräs emäntä kertoi Mariinan lähettäneen suden repimään hänen lampaitaan kostoksi siitä, ettei Mariina ollut häneltä edellisenä talvena saanut kehruita. Kolmena viikkona peräkkäin susi oli vienyt lampaan ja herjennyt vasta, kun hän Mariinalle oli lähettänyt mytyn villoja. Toinen, vanha talonisäntä, väitti Mariinan halvauttaneen hänen käsivartensa siitä kiukustuneena, kun isäntä kerran oli hänet pirtistään viskannut ulos. Sen hän oli tehnyt taikomalla, lukemalla isämeidän väärin päin. Vihdoin oli sentään Mariina taas hänen kätensä parantanut voiteilla ja lukemalla isämeidän oikein päin. Erään naapurin riihi oli palanut kohta sen jälkeen, kun Mariina oli nähty yöllä liikkeellä. Toisessa talossa oli muutamana päivänä syttynyt omain miesten kesken hurja tappelu, ja syynä siihen oli ollut se, että he olivat syöneet kaalia, jota Mariina, kaalin vielä kasvaessa, oli kastellut verivedellä… Tyynesti, melkein ihmetellen, Mariina kuunteli kaikkia näitä syytöksiä, jotka olivat hänelle kuin outoja uutisia, ja tuomarin kysyessä hän kielsi myös jyrkästi olevansa syypää niihin. Hän tunnusti kyllä valmistaneensa voiteita kasveista ja lukeneensa lukuja, niillä vammoja parantaakseen, mutta ei myöntänyt koskaan vahingoittaneensa ketään. Mutta kun sitten tuotiin todistajaksi pieni poika, joka väitti Mariinan kuljettaneen hänet helvettiin ja siellä häntä tanssittaneen, silloin herahti syytetty ensi kerran itkemään. Eikä hän tuomarin kysymykseen, oliko siinä perää, vastannut mitään, ei selittänyt, miksi hän itki, itki vain ikäänkuin voipuneena… Ja kansa murisi ja huusi, että hän ei uskalla kieltää, paha omatunto häntä lyöpi, näkyyhän se selvästi. Ja kirkkoherra julisti juhlallisesti:
— Hän on syypää, hän on itse sen osoittanut.
Kirkkoherran näin huudahtaessa Mariina kohautti silmänräpäykseksi kyyneleiset katseensa ylös ja suuntasi ne häntä kohden. Ja kyynelten läpi näytti tuosta katseesta leimahtavan niin paljon katkeruutta, vihaa ja uhkaa, että lähinnä seisovat melkein hytkähtäen vetäytyivät taaksepäin. Mutta seuraavassa tuokiossa Mariina nojasi taas päänsä käsivartensa varaan ja itki.
Nuori tuomari katseli itkevää naista, ja hänen kävi häntä vielä entistä enemmän sääli. Siinä se itki, koska tiesi olevansa syytön ja koska kumminkin oli niin oman mielikuvituksensa valheiden vallassa, ettei voinut niistä päästä irti eikä syyttömyyttään osoittaa. Pitääkö siis tuossa taas kaatua uuden ihmisellisen harhaluulon uhrin, — eikö voi hänelle millään tavalla todistaa, että hän valehtelee itseään vastaan?
Äänekäs oli melu käräjätuvassa. Nuori tuomari nousi silloin rutosti pöydän päästä ja ilmoitti, että kuulustelu oli siltä päivältä lopussa, — aamulla sitä taas jatketaan.
— Syytetty vietäköön vankihuoneeseen ja rahvas saa hajaantua kylälle, nyt on ilta ja myöhä.