— Roviolla … kuolla … ei, minä pelkään kuolemaa, minä en tahdo palaa, en, en…
— Mutta omat kertomuksesi ja tunnustuksesi vievät sinut roviolle, ymmärräthän sen, — sinä pyrit sinne tahallasi! Ja kumminkin sinä tiedät, että se, mitä kerrot, on perätöntä, kuvittelua, jolla tahdot peloitella ihmisiä. Sinä tiedät olevasi viaton, mutta luulottelet omistavasi pahain henkien mahtivallan … älä kiellä, minä tiedän sen. Minun täytyy langettaa tuomiosi ja minä teen sen, älä epäilekään sitä. Mutta minä tahdon tietää totuuden, tietää kerrankin varman totuuden. Sen vuoksi: tunnusta minulle, minulle yksityisesti, että kaikki, mitä oikeuden edessä olet kertonut tuttavuudestasi paholaisen kanssa, on omaa keksintöäsi, kuvitteluasi…
Vanki huokaili, ei näyttänyt kysymystä täysin tajuavan.
— Herra tuomari, mitä te vaaditte?
— Totuutta. Tunnusta, että et ole koskaan paholaista nähnyt muuta kuin unissasi, etkä ole hänen asunnossaan käynyt.
— En voi, en uskalla, hän minua taas siitä kurittaisi. Hän oli äskenkin luonani … on ehkä nytkin … enhän tiedä, kuka tekään olette…
Mariina vapisi kuin lehti, hiki pursui hänen takkuisen tukkansa alta, ja verestävin, palavin silmin hän tuijotti arasti tuomaria, vetäytyen yhä peremmäs makuurahillaan.
Mutta tuo ei nuorta tuomaria lamauttanut, se vain terästi häntä yhä innokkaammaksi yrityksessään paljastaa vangin perättömät luulottelut.
— Sinä pelkäät minua, luulet minua paholaiseksi, puhui hän. — Mutta katso minua tarkoin, minussa on lihaa ja verta, minä en ole mikään näköhäiriö, niinkuin musta tuttavasi. Koskettele kättäni, katso silmiäni… Onko paholainen sinulle ennen ilmestynyt tällaisena, elävänä, näkyvänä, ääneensä puhuvana…?
Mariina katsoi silmät selällään, näytti epäilevän omia epäilyksiään ja laski päänsä alas, ikäänkuin vapaammin ajatellakseen. Ja puoliääneen hän puhui: