— Hän on tullut luokseni mustan koiran muodossa ja nuollut hipiääni… Hän on seisonut mustassa kauhtanassa vuoteeni vieressä ja minua puhutellut … ja hän on käteeni tarttunut ja taluttanut minut ulos pimeään yöhön. Olen lentänyt hänen kanssaan pakkasen läpi ja tuntenut järvien kohdalla jäiset viimat … ei, ei, se ei ole ollut luulottelua. Olen palvellut hänen talossaan, kantanut hänelle olutta ja maannut hänen vieressään… Ja siellä olen nähnyt voudin pyyhkivän hikeä otsaltaan ja lukkarin emännän olen nähnyt vääntävän raskasta käsikiveä… Mutta se on ollut toisenlaista kuin nyt, se on totta, kaikki hämärää, häilyvää…
— Siksi, että silloin olet nähnyt unta. Huomaa se itse, sinä olet silloin maannut saunassasi. Nyt valvot, nyt on todellisuus.
Mariina huokasi:
— Niin, minä olen maannut saunassani, mutta olen sittenkin ollut poissa. Se on varmaa, se on totta…
Nyt menetti nuori tuomari viimeisenkin toivonsa, hän väänsi käsiään ja repi tukkaansa ja huudahti:
— Onneton nainen, sinä olet sairas! Toivotko vai pelkäätkö tuota tuttavaasi?
— Pelkään, pelkään, hän koettaa minua pahuuteen vietellä, ja minä en sitä tahtoisi. Nytkin hän minua ahdistaa ja minä en jaksa enää, en jaksa… Menkää, jättäkää minut, armahtakaa minua!
— Sinä hourit, luulet minua piruksi. Luepa nuo renkaat vitjastasi, montako niitä on … lue ääneen!
— Kolme, neljä … kahdeksan, yhdeksän … ei, minä en tahdo häntä surmata … Ei, herra tuomari, minä en voi valehdella, minä olen hänen vallassaan, enkä pääse siitä koskaan irti … en koskaan…
— Siis tuomion täytyy langeta, se on oma tahtosi, sinä toivot roviota…