Surunsa ja katkeruutensa valtaamana kiihtynyt pappi tempasi miekan erään kaatuneen tupesta, otti maahan pudonneen pistoolin toiseen käteensä ja läksi vihurina juoksemaan kenttää pitkin äskeisiä jälkiään, porilaisten väistyvää rintamaa vastaan. Hän tulla torvesi myrskynä siihen keskelle kuuminta rytinää, liittyi taistelevaan rykmenttiinsä, jonka miehet hänet heti tunsivat, ja huudahti hengästyneenä:
— Ei taapäin, miehet, nyt enää, eteenpäin Jumalan nimeen!
Itse hän taisteli kuin tottunut soturi, syöksyi kuolemaa pelkäämättä sakeinta vihollisparvea kohti, ampui pistoolillaan ja huitoi miekallaan. Ja hänen sanankuulijansa seurasivat häntä hämmästyneinä, mutta samalla mahtavasti innostuen, kun hän heidän edessään juoksi liehuvin liperein ja huusi:
— Nyt voittoon, miehet!
Tuima oli ottelu. Mutta vihollisen taaja parvi siinä rytäkässä vähitellen harveni, se rupesi taas vuorostaan taipumaan, ja porilaiset syöksyivät nyt pappinsa mukana hurraten eteenpäin.
Tämä menestys vaikutti elähdyttävästi toiseenkin sivustaan. Hetken kuluttua vihollinen oli jo väistymässä pitkin koko rintamaa ja Lewenhauptin armeija kulki nyt eteenpäin kaunista voittoa kohti.
Mutta taistelutantereella, melkein siinä, mistä hän äsken oli korjannut ja kantanut nuoren turkulaisen ystävänsä, makasi nyt sotapappi Lauraeus itse haavoittuneena. Hän oli miekallaan iskien edennyt liian pitkälle väistyväin vihollisten keskelle, oli yht'äkkiä tavannut pistimiä kymmenittäin edessään ja saanut monta haavaa ruumiiseensa. Siihen hän oli silloin kaatunut, toisten porilaisten rynnätessä eteenpäin, ja jäänyt makaamaan muiden kaatuneiden keskelle, verta vuotavana, liikkeelle pääsemättä. Ja elämän ja kuoleman ajatukset, joista hän äsken oli nuoren ystävänsä kanssa puhunut, ne risteilivät nyt hänen mielessään liitelevinä virvatulina, mutta tällä kertaa häneen itseensä kohdistuvina.
Samaa hän tunsi kuin äsken kaatunut ystävänsä: voimakasta elämänhalua ja tuskankiihkeää pelastumisen toivoa. Hän näki taistelevain joukkojen hurraten loittonevan, kuuli sivustaltakin kiihtyvää, voitonvarmaa ammuntaa ja oivalsi nyt lopulta juuri sen voiton saavutetuksi, johon hän itsekin suoranaisesti oli vaikuttanut. Nytkö pitäisi hänen kuolla tähän kentälle yksin jätettynä, saamatta maistaa voiton huumaa, saamatta elää edelleen toimiakseen ja taistellakseen joukko-osastonsa mukana…? Ei koskaan, hän ei tahtonut tähän kuolla, hän tahtoi pelastua! Mutta hän tunsi veren virtaavan aukinaisista, sitomattomista haavoistaan, tunsi voimainsa heikkenevän, raukeuden voittavan…
Ilta oli käsissä, raivoisan taistelupäivän jälkeinen, miltei kaamean hiljainen ilta. Sodan pauhu oli loitonnut kauas, kuulumattomiin, voittava armeija oli kai ajamassa vihollista takaa ja asettui nähtävästi siellä jossakin kaukana uusiin asemiin. Äskeiseltä taistelukentältä, jossa hetki sitten pyssyt paukkuivat ja sotahuudot soivat, ei kuulunut nyt muuta kuin sieltä täältä jonkun haavoittuneen vaikeroivaa valitusta. Joskus jymähteli vielä sivummalta jonkin marssivan miesjoukon askelten töminää. Se tuntui tuokion ajan lähenevän, maa tärisi, jyminä kohisi kohti… Tuleeko sieltä nyt vihdoinkin ihmisiä, ystäviä, jotka hakevat ja korjaavat haavoittuneet, jotka tuovat pelastuksen, elämän? Ei, töminä vaimeni taas, loittoni, kaikkosi kauemmas. Ehkä se oli jokin rintamalle vielä marssiva varajoukko, ehkä jatkuu taistelua vielä jossakin hyvin kaukana … sotureilla on siellä voiton varmistaminen, vihollisen takaa-ajo mielessään, he eivät ennätä ajatella kaatuneita eikä haavoittuneita…
Tuska ja levottomuus valtasi sotapapin illan pimetessä ja öisen kosteuden langetessa äänettömälle aavikolle. Hän oli äärettömin ponnistuksin kavunnut istumaan, oli koettanut itse kauhtanansa liepeellä tukkia ja sitoa reitensä pahimmin vuotavaa haavaa, ettei veri kuiville valuisi, ja koetti nyt pinnistää rinnastaan ääntä kutsuakseen jotakuta ihmistä avukseen. Mutta hapraan heikkona lähti huuto voimattoman miehen kurkusta; toisista haavoista, joita oli päässä ja kyljessä ja jalassa, vuoti edelleen limainen, maksoittuva veri, tahmeutuen tukkaan ja vaatteisiin. Ja illan viileys puistatti revittyä ruumista.