Roteva, voimakas pappi nosti haavoittuneen tuttavansa maasta. Tämä yritti varautua omiin jalkoihinsa, mutta ei siitä paljon mitään tullut … jokainen liike vihlaisi särjettyä ruumista. Kantamalla lähti pappi sen vuoksi viemään voimatonta taistelukentältä syrjään, kunnes tapaisi paarit… Verkalleen se kulku kävi, ja luodit vinkuivat taas entistä vinhemmin kentän yli, oli kuin rintama jälleen olisi painunut taapäin.
Pappi ajatteli, että jos häneen nyt luoti sattuisi, jos hän kaatuisi, niin he kepertyisivät molemmat. Mutta niin ei saa käydä … päätteli hän ja ponnisteli voimiaan kiirehtiäkseen suojaan. Niin voimakas on elämänhalu tällä nuorella miehellä, niin hartaasti hän toivoo pääsevänsä vielä kotiinsa … hänet on nyt pelastettava, että hänelle jää aikaa vielä ajatella sielunsakin autuutta. Eteenpäin…!
Hetken kuluttua haavoittunut luuli taas jaksavansa varautua jalkoihinsa, ja pappi laski hänet varovasti maahan, taluttaen häntä puoleksi kantamalla edelleen…
— Tuossa on jo lähellä metsän rinta, lohdutti pappi, — siellä ollaan turvassa.
— Siellä, noin lähellä, on siis pelastus…
Mutta juuri silloin tuli eksynyt vihollisluoti takaapäin ja iski haavoittuneen miesraukan selkään. Hän retkahti raskaasti taluttajansa käsivarrelta, luhistui kuin tyhjä säkki maahan. Ja kun Lauraeus kumartui kannettavaansa katsomaan, ei pihahdustakaan enää lähtenyt puhkiammutusta rinnasta. Hänen edessään oli vainaja.
Auttaja ei sitä ensiksi tahtonut uskoa. Mutta kun hän sen todeksi tajusi, silloin karmaisi suru ja suuttumus ja sanomaton katkeruus syvästi hänen monissa verileikeissä pitkän sotaretken varrella karaistua sydäntään. Tyrmistyneenä hän oli ensiksi itsekin luhistua siihen paikkaan. Olihan hän niin iloinnut voidessaan auttaa turvaan ja elämään tuon nuoren miehen, joka rakasti elämää niin kiihkoisasti eikä siitä mitenkään olisi tahtonut erota … hän oli ollut onnistumisestaan jo aivan varma ja oli niin sydämestään nauttinut siitä…! Tuossa se nyt on — eloton läjä! — mies, joka juurikään hengitti ja toivoi.
— Mitä varten, missä tarkoituksessa, jupisi pappi itsekseen, kumarassa seisoen vainajan ääressä. — Ja mitä varten kuljen minä täällä kaatuneita auttamassa ja pelastamassa … enkö voi tehdä jotakin hyödyllisempää, tehokkaampaa… Mitä merkitsee laupeudentyö tällaisessa kuoleman rytäkässä, — miksen tempaa asetta käteeni minäkin ja ryntää rintamaan, muiden rinnalla taistelemaan ja kaatumaan…
Porilaisen rykmentin äsken eteenpäin rynnännyt sivusta oli taas ruvennut taipumaan taapäin. Se väistyi siellä loitommalla taistellen, mutta läheni hetki hetkeltä, — se peräytyminen saattoi pian muuttua paoksi, joka vyöryy tämän vainajain kentän ylitse.
— Pitääkö minunkin lähteä juoksemaan pakoon…? Jättää kaikki…? Ei!