— Onhan Ruotsissa äsken erotettu tuomiorovasteja, jopa piispojakin, väitteli Hannus, joka ei tahtonut jättää alkamaansa yritystä tuolle karille kaatumaan.
— Sen on tehnyt kuningas paavin luvatta, vastasi Jaakko, sitaisten kerta kerralta Hannuksen väitteet solmuun.
— Niin ollen voinee valittu piispakin siihen ryhtyä, tässähän on kysymys kirkon eheydestä! intti sitkeä arkkiteini.
— Jos hän katsoo voivansa ottaa sen vastuulleen…
Jaakko tiesi kyllä, ettei Erik Svenninpoika, joka oli käynyt piispa Braskin ankaranmuodollista koulua, koskaan uskalla ryhtyä sellaiseen omavaltaisuuteen, mutta hän katseli kumminkin vakavana ja kysyvänä silmiin tuota pientä piispaa, joka kärsivän näköisenä liikahti laidasta laitaan suuressa piispantuolissa, minkä Kurki-vainaja aikoinaan hyvin täytti. Häneen tähystivät nyt kysyvinä ja neuvottomina toistenkin tuomioherrain katseet. Mutta Erik vastasi hetken kuluttua hiljaa ja melkein valittaen:
— Kuinka minä asettuisin kanoonisen lain ja katoolisten säännösten yläpuolelle…! Ei, meidän täytyy odottaa…, lykätä tämä ikävä asia, kunnes Roomasta saapuu vahvistus…
— Siihen voi mennä vuosia…, eikä meillä ole varojakaan Roomaan lähettää! huokaili haikeasti mestari Gasparus.
— Sittenkin, vastasi vaalipiispa, päätöksessään nyt yhä varmistuen. — En saata uskoa, että paavi on halvan rahan vuoksi minulta vahvistuksen kieltävä…
Jo huomasi Hannus, että hänen voimalla viritetty yrityksensä lyödä kapitulin tuomiolla maahan paavillisuuden pahin vastustaja, oli sittenkin rauennut tyhjiin. Tuomioherrain juhlallisesti aloittama istunto kävi sekavaksi ja hajanaiseksi, monet puhuivat yhtaikaa mikä mitäkin keinoa ehdottaen. Kävi välttämättömäksi saada vahvistus valitulle piispalle, jos mieli hiippakuntaa saada hoidetuksi, sen nyt kaikki selvästi oivalsivat, ja huomio kääntyikin Pietari Särkilahden kerettiläisyydestä pois siihen kysymykseen, mitä olisi tehtävä, jotta vihdoinkin ja viipymättä tuo välttämätön vahvistus saataisiin. Piispa tunsi itse asemansa kovin onnettomaksi ja ehdotti, että arkkiteini Hannus heti lähtisi matkoille tätä asiata tarmolla ajamaan. Ensin piispa Braskin luo, jolta taas neuvoja oli kysyttävä, ja sitten, jos on välttämätöntä, vaikka Roomaan asti. Ja kaikki kirkon varat, kymmenykset ja Heikin-penningit, mitä voitiin irti saada, olivat tähän tarkoitukseen koottavat — niistä asioista nyt kapitulissa kiireiset päätökset tehtiin.
Tuomioherrat hehkuivat uutta intoa, — Pietari Särkilahden asia sai siirtyä toiseen sijaan, kunnes taas kuri ja järjestys oli hiippakuntaan palautettu. Pietari itse oli noussut tuolistaan ja seisoi syrjässä oven luona, kuunnellen hajamielisenä tuota hajanaista väittelyä. Hän ei tuntenut erityistä iloa siitä, että hänelle nuoren Vennän muodollisen kepposen kautta oli poimukauhtanansa pelastettu, mutta hän iloitsi sittenkin katoolisen kapitulin ilmeisestä hämmennyksestä. Tuo muotojen ja sääntöjen vanha, lahonnut rakennus kulkee loppuaan kohden, se kaatuu omiin temppuihinsa, — tämä käsitys nyt hänen mielessään vahvistui. Se kiirehtii itse omaa häviötään. Paavi ei ahneudessaan vahvista piispaa siksi, ettei tällä ole kyllin lahjuksia lähettää Rooman hekumoitsijoille, ja siksi tuo kaikkia paavillisia hairahduksia alttiisti puolustava piispa-raukka on vailla valtaa vastustaakseen puhdistettua oppia… Ja nuo katoliset prelaatit, joilla olisi niin hyvä halu häntä iskeä, istuvat nyt avuttomina tuossa pyhässä innostuksessaan, — koko hierarkia on sotkeutunut omiin lankoihinsa! Ne langat katkeilevat kyllä toinen toisensa perästä, mutta silloin koko laitos luhistuu läjään…