— Ja juutit veivät sitten nekin aarteet? uteli Pietari.
— Veivät… Mutta kuka sen tietää, mitä kaikkea tuon vanhan linnan sokkelot vielä kätkevät…
Soutomies leväytti taas airojaan, tehdäkseen uudelleen ristinmerkin. Mutta ennenkuin hän sen teki, lisäsi hän vielä, sulkeakseen senkin asian yhteiseen siunaukseensa:
— Kerrotaan siellä mahtavampainkin haltijain liikkuvan — ja nähtykin niitä on. Itse piispavainaja kuuluu siellä öisin ajelevan…
Kuinkas muuten, ajatteli Pietari epäuskoisena, ja kysyi välinpitämättömästi:
— Kuka hänet on nähnyt?
— Monikin saarelaisista, mutta onnettomuudeksi se heille on ollut. — Soutaja viittasi kuin varoskellen taakseen. — Eräskin Piikkiön mies katseli muutamana iltana akkoineen selältä päin tuohon muurinreunalle nousevaa haamua, — molemmat tunsivat piispan vanhastaan hyvin. Viikon perästä akka kuoli.
— Ja minkänäköinen oli ollut piispa?
— Ankarannäköinen, niinkuin aina eläessäänkin, mutta murheellinen…
Merelle oli viittonut.
— Siksikö, että hän mereen hukkui? arveli Pietari.