Miehet läksivät jo nousemaan törmälle. Siellä korkealla linnanrauniolla, jonka keskiosa vielä oli vyörymättä säilynyt, seisoi piispa turkislevätissään, levotonna tähystellen Turkuaan, josta tuomiokirkon vaskitettu katto ilta-auringon kiilloittamana kimalteli matalan rantavesakon ja piispanpeltojen yli. Hän oli Laukosta palatessaan pysähtynyt tähän vanhaan piispankartanoonsa, jossa muinoin oli ollut Suomen kirkkohallinnon tyyssija ja jonka matalassa puurakennuksessa piispat vielä viime aikoihin asti olivat asustaneet silloin tällöin, kun kulku Kuusiston saareen oli hankala. Huonoenteiseltä näytti lännen ranta. Aningaisten puoli Turkua oli sakean savun peitossa; savun keskeltä leimahteli yhä leveneviä liekkejä ja kuului torvenpärinää ja tykinpauketta. Piiritysjoukon oli täytynyt peräytyä linnan luota, siitä oli jo päivällä sanoma saapunut. Nyt varrottiin, jaksoivatko Fleming-veljekset pidättää vainonväkeä edes kaupunkiin pääsemästä.
Jännittynein mielin kääntyi piispa törmälle kiipeäväin pappien puoleen, odottaen näiden viestiä.
— Sillalla jo taistellaan, kertoi hengästyneenä nuorempi papeista, joka ensimmäisenä raunioille ehti.
— Meikäläiset ovat siis väistyneet Aningaisten puolelta? kysyi piispa.
— Niin ovat. Peräytyessään sytytti Ivar Fleming siellä ruutiaitan, ettei se joutuisi juuttien saaliiksi, ja siitä nyt palo leviää.
— Kirkon puoli on siis vielä meikäläisten käsissä?
— On, mutta kauan he eivät voi sitä puolustaa. Sören Norby on jo laskenut laivoistaan väkeä luostarin rantaan…
Airut viittasi Kaskenmäeltä valkoisena paistavaan luostarirakennukseen ja jatkoi:
— Turkulaiset pakenevat kaikille suunnille, kantaen tavaroitaan minkä jaksavat ja ajaen lapsiaan ja karjaansa edellään. Siellä on sanomaton sekasorto.
— Kuuluuhan se tännekin, huoahti piispa, katsahtaen joentakaiselle rannalle. Siellä hämeentieltä kajahti iltatyyneessä juoksevan karjan kellojen kilinää ja tientäydeltä pakenevain perhekuntain hätäisiä huutoja. Turun asukkaat tunsivat juuttien julmuuden heidän entisiltä retkiltään ja muistivat varsinkin tuoreesti sen verisen hävityksen, johon Otto Rud merisisseineen 13 vuotta sitten oli upottanut heidän kotinsa ja omaisensa. He eivät nyt millään hinnalla tahtoneet samaan verilöylyyn joutua, vaan koettivat henkensä edestä paeta. Toisia pakolaislaumoja näkyi juoksevan peltoja pitkin metsään päin, toisia taas joella souti.