Mutta nuori Kurki oli jo ehtinyt saada itselleen aseman selväksi ja virkkoi tyyneemmin:
— Eno, minä näen, että tiemme ovat eronneet.
— Eivät ole, eivätkä ne eroa, jyrisi Arvid Kurki. — Surunikaan ei saa minua estää ojentamasta sinut pois saastaisen kerettiläisyyden tieltä. Sinä seuraat minua ja alistut!
— Tiemme ovat kuitenkin jo eronneet… Mutta piispa ei sitä myöntänyt ja hän tahtoi sen heti osottaa koko seurueelle. Rantaan kääntyen kutsui hän sieltä henkivartijansa lähemmäs ja käski dekaanon, mestari Konradin, heidän avulla saattaa Jaakko laivaan ja sulkea hänet siellä yksinäiseen koppiin. Ja tuntien kiihtyneensä liiaksi hän ikäänkuin tekoaan puolustaen puhui:
— En voi sallia pimeydenruhtinaan hajoitustyötä edessäni harjoitettavan, en, vaikka läheisimpäni sen tekisi. Minun on vastattava kirkkoni eheydestä.
Esimiestään totellen läksi Konrad saattamaan rantaan Jaakkoa, joka enonsa ankaruuden iskemänä häntä seurasi kuin hetkeksi turtuneena. Hiiskahdustakaan ei kuulunut koko telttamäeltä, peljästyneet naiset pidättivät hengitystään ja pappien musta rintamakin seurasi kauhua kertovin katsein tuota tapausten nopeaa, terävää kärjistymistä. Sen äänettömyyden keskestä astui nyt esille Pietari Särkilahti, joka ei enää voinut syrjässä pysyä, ja virkkoi varmalla äänellä:
— Sulje, piispa, meidät koppeihin kaikki, jotka olemme raamatun puhtaan opin omaksuneet, ja sulje kaikki nekin, jotka sen edelleen tulevat omaksumaan. Mutta totuutta et voi kahlehtia, sen ääni on sitä kovemmin Suomessakin kaikuva…
Kiihtynyt piispa yritti vastaamaan uhmailijalle. Mutta Jaakko Kurki, jonka rinnassa hetkeksi tukahtunut tuli taas leimahti, pysähtyi äkkiä rinteelle, riuhtausi dekaanosta irti, hyppäsi kivelle ja huusi kuin julistaen:
— Se on kaikuva jo tältä paikalta! Tietäkööt sen kaikki, paavillinen kirkko on mätä perustuksiaan myöten: se, mitä se teennäisen ankaruutensa alle peittelee ja mitä se suojelee aseilla ja kahleilla, se on petosta…
Kätensä ojentaen viittasi piispa vihaisesti henkivartijoilleen, jotka nyt kävivät repimään riehahtanutta pappia kiveltä alas. Voimakas nuorukainen ponnisti vastaan kuuman verensä kiivaudella; siinä syntyi tuokioksi käsirysy…, jossa ylivoima tietysti voitti. Kiveltä alas kiskaistaessa horjahti Jaakko ja suistui hervotonna henkivartijan terävää hilperokeihästä vastaan. Hän voihkasi kerran ja kaatui tantereeseen.