— Ei, Silta, vastasi Pietari harvakseen. — Asun vävyni, Eerikki Skalmin talossa, — riennän sinne, sillä en ole yksin. Pian taas tavataan.
Silta jäi yksin seisomaan keskelle hämärää huonetta, katsellen ovea, josta Pietari oli poistunut, ja hautoen mielessään hänen sanojaan. Hän iloitsi sydämessään Pietarin paluusta ja toivoi hartaasti menestystä hänen rohkeille aikeilleen. Mutta hänen toivoonsa sekaantui epäilystä: alotettava työ tuntui hänestä yhä niin tuiki toivottomalta, maaperä oli niin mahdoton. Eihän hän itse ollut päässyt askeltakaan eteenpäin!
Mutta kenties se johtui juuri siitä, että hän aina epäili eikä lujasti luottaen antautunut tehtäväänsä, niinkuin Pietari. Kenties juuri usko ja antautuminen voi aikaansaada jotakin suurta, kenties lopultakin vain rohkea ryntäys kykeneekin viemään perille…
Kenties! Mutta Silta ei sittenkään voinut ehyeltään luottaa heidän yhteisen asiansa voittoon. Ja siitä hän itse kärsi, oi, hän tunsi tuon ainaisen epäilyksensä runtelevaksi onnettomuudekseen!
VI. HARMAJAPINTAINEN MIES.
Sitä kaarevaa katua myöten, joka etelänpuolelta kiersi tuomiokirkon kylkeen liittyvät, yhteenrakennetut kirkolliset kivitalot, käveli eräänä tihkusateisena elokuunpäivänä tanakka, varmaliikkeinen pappismies, väljä prelaatinviitta miehekkäillä hartioillaan ja toinen käsi tukevasti selän takana. Hän oli kääntänyt viitan poimitetun kauluksen sateensuojaksi päänsä yli, mutta nyt se kaulus häntä häiritsi. Kuului näet kolinaa jostakin noista hiljaisista kirkontaloista, eikä prelaatti saanut selvää, mistä se ryske kuului — kapitulistako vai sen viereisestä talosta — ja mitä se merkitsi. Kuka siellä uskaltaa jyrytä? Vihdoin heitti hän sateesta välittämättä kauluksen alas ja seisahtui selkäkenossa, käsi yhä ristiluiden takana, keskelle katua katselemaan.
Hän oli voimakkaan näköinen, keski-iän mies; kauluksen alta paljastuivat pitkät, kapeat, harmajat kasvot, jotka näyttivät aivan ilmeettömiltä. Mutta hänen puoliumpinaisissa, tutkivissa silmissään, jotka nyt kiinteästi tuijottivat ylöspäin viereiseen taloon, kuvastui hämmästystä, joka vähitellen koveni suuttumukseksi.
— Kuka kumma riehuu autiossa koulutuvassa, virkahti hän hammastensa välitse. — Kun ei lie tämäkin taas sen uuden saksanmaisterin vehkeitä!
Kolina kuului näet siitä kapeasta, korkeasta, kuutionmuotoisesta kivirakennuksesta, jossa kapitulinkoulu oli ollut, kunnes sen toiminta tanskalaisvalloituksen jälkeen oli keskeytynyt. Sen kadunpuolisesta ikkuna-aukosta roiskahti tuontuostakin alas rikkakasoja ja törkyä, ja rappusista kuului askelten töminää ja luudansuhinaa.
Tuokion katseli harmajapintainen mies tuota räiskettä ja astui sitten päättävästi kuutionmuotoiseen kivitaloon, koettaen pimeitä rappusia noustessaan varjella kosteita hermojaan sorakasoihin sotkeutumasta.