Miehet katsoivat hiukan epäillen Pietaria, jonka opista heillä jo alkoi olla vähän vihiä, vaikkeivät he aina häntä ymmärtäneet eivätkä aina edes tienneet, puhuiko hän leikkiä vaiko totta.
— Niin, vähemmän hintaa nyt ripittäjät vaativat kuin takavuosina, myönsi punaleukainen Taavetti. — Ottavat kernaasti kanan tai kyrsän, jollei äyriä ole…
— Suuremmistakin synneistäsi, — lisäsi Pietari puolivakavana, — syödäkseen sitten suuhunsa sinun syntisi hinnan. Mutta entäpä, jos ei sitten Jumala pitäisikään munkeille myötyä kanaasi minkään arvoisena, — jos joutuisitkin petokseen, hä?
— Niinkö saattaisi käydä, mietiskeli Taavetti. — Vielä minä maksan sielurahoja äitivainajanikin puolesta, että häneltä aika lyhenisi kiirastulessa.
— Maksa, maksa! kehotti Pietari. — Munkit ovat tietenkin laskeneet, paljoko se aika lyhenee viidellä äyrillä vuodessa ja paljoko kolmella. Mutta oletko sinä, Taavetti, itse laskenut, paljoko rahoistasi äidillesi jää, sittenkuin munkit ovat äyrisi olueen juoneet?
Taavetti vaikeni miettiväisenä ja äänettömiksi jäivät toisetkin miehet. He olivat vähitellen ruvenneet aavistamaan, että tuossa kirkkojen ja luostarien syntiverotuksessa mahtaa olla jotakin kieroa. Jo ennen Pietarin tuloa Turkuun olivat he käyneet näihin maksuihin haluttomiksi. Tuokin Kaskenmäeltä kuultava luostari, joka maksamalla juuteille lunnaat oli säilynyt hävittämättä ja ryöstämättä, eleli vain rennosti, samalla kun porvarit köyhtyivät, ja kumminkin sinne alituisesti vaadittiin heiltä, tyhjiksi raastetuilta ihmisiltä, yhä uusia lahjoja ja maksuja. Pietarin saagat olivat tätä mielialaa sitten paljon terästäneet. Tosin nuo oppimattomat ihmiset eivät häntä aina käsittäneet, mutta toisinaan hänen sanansa ikäänkuin väläyksenä iskivät heidän murjottuihin mieliinsä ja he ymmärsivät hänet silloin ystäväkseen, joka ei itselleen mitään pyytänyt.
— Eihän meikäläinen, tiedä, mikä on petosta, mikä ei, huoahti Kissa-Iisakki. — Mutta entistä tiukemmalle kääräsen kuitenkin näistäpuolin säkkiveljien kulkiessa kuikannahkani, sen sanon suoraan.
Pietari oli noussut kaivolta ja seisoi nyt kadulla katsellen, kuinka Mikko Sorvali, kaivoväen tarinaa kuunnellen, talonsa edustalla maalaili sädekehää pyhän Annan turpeaposkiseen puunveistokuvaan, joka häneltä oli johonkin kirkkoon tilattu.
— Tuokin on petosta, virkkoi hän maalaajaan viitaten harvakseen.
— Hä? ärähti Mikko.