— Eihän se miten pimeässä… Mutta tulipahan ukko, miten lie tullut, etteivät hakijat nähneet.
— Hevosellahan se onkin tullut, maantietä. Vaunut pysäytti tuonne kappaleen matkan päähän ja sieltä jalan toikkuroi.
Piisasi nyt puhetta miehillä, eikä sinä yönä paljo nukuttu. Kukin kertoi, miten oli nähnyt työntyvän oventäydeltä… kukin kertoi eikä kukaan joutanut kuuntelemaan. Uni kaikkosi ja aamulla ajettiin jo neljältä jalkeille. Pitihän tarkastuksen tapahtua sinä päivänä. Piti taas kantaa varushuoneelta kaikki ne eiliset kuormat ja pukeuta uudelleen juhlapukuihin, ja jo seitsemän aikana seisottiin rintamassa. Varoiksi ja muistoksi oli näet pidettävä pieni kertaus.
Se päivä meni kuin yhdessä huumauksessa, — tietäähän jokainen miten tarkastuspäivä menee. Parooni tuli, tarkasti ja kiitti. Juhlapäivähän se onkin tarkastuspäivä sotamiehille, — reservimiehillekin, — hauska juhlapäivä, jolloin he näyttävät mitä ovat oppineet. Jos tulee kiitosta ja kunniaa, niin he saavat lukea sen hyväkseen, vaan jos moitetta ja häpeätä tulee, niin se luistaa heistä ohi kohti esimiehiä ja päälliköitä. Näille, ylimmistä alimpiin, se on edesvastuun päivä, tilinteon päivä, ja tuskallisesti he seuraavat rakentamainsa sotakoneiden liikkeitä: onnistuukoon tuo nyt vai meneeköhän hullusti…?
Mutta parooni kiittää, kiittää päälliköitä ja kerää sotamiehet ympärilleen, puhuu jotain oudolla kielellä ja se hoikempi herra sanoo sen suomeksi, ja me huudamme kuin pyssyn suusta: "raadi staratsa vaasse…" Ja hurraten riennämme kasarmiin.
Me pidettiin pimeään asti juhlatakit yllämme ja saimme ylimääräisen annoksen teetä. Ja koko iltapäivän vallitsi kasarmissa sopuisa, hilpeä mieli, tyyntä tyytyväisyyttä kuvastui kaikkien puheista ja käytöksestä. Tuntui melkein kuin koko kasarmi olisi hyvillään hymyillyt, tietäen itsessään kunnialla suorittaneensa tulikoetuksensa.
X. Hallayö kasarmissa.
Ainoastaan maanviljelijä voi täysin käsittää ja tuntea kuinka tyly ja karvas ja musertava käsite tuo hallayön käsite on. Muista ihmisistä se enemmän on jokin etäisempi kansantaloudellinen kysymys tai ilmatieto, tai merkki viljan ja senkautta yleensä elintarpeiden kallistumisesta, — enintään se voi herättää jonkinverran sääliä ja armeliaisuuden tunnetta. Ainoastaan maanviljelijälle on hallayö elinkysymys, kysymys toimeentulosta ja kurjuudesta, se on jyrkkä ja ratkaiseva käännekohta, jossa salliman lahjomaton pakko pyöräyttää tien tasaiselta taipaleelta puutteiden louhikkoon ja rämeikköön. Sehän on luonnollista, ja sehän on tunnettua, onhan sen aikoja sitten jo tiennyt joka ihminen, minäkin. Mutta selvimmän käsityksen sain siitä — omituista kyllä — reservikasarmissa.
Olin määrätty vuorostani komppanian lähetiksi. Siinä toimessa oli tärkein ja raskain velvollisuuteni valvoa, ja siinä yhteydessä katsella ympärilleni minkä näin. Katsoa, että lamput paloivat, että ovet olivat kiinni, ja ettei kukaan miehistä lähtenyt omin lupinsa yönaikana liehkaan. Kovin vähän tehtävätä, sillä paloivathan ne kaksi lamppua kun ne kerran olivat sytytetyt, pysyiväthän ovet kiinni kun ne pantiin kiinni, ja mitä siihen tulee, että miehet olisivat lähteneet omin lupinsa kylillä juoksemaan niin — oho! Kyllähän minä sen tiesin, että kun kerran iltahuuto oli pidetty ja pojat pääsivät lavereilleen pitkälleen, niin ei niillä siitä tehnyt mielikään nousta jalottelemaan vaikka olisi käsketty, ei ennenkuin heidät aamulla viiden aikaan hyvin suurella vaivalla saatiin ajetuksi ylös ampumaan. Sinelleihinsä kääriytyneinä he makasivat kuin porsaat pahnoissaan. Niin ne tekivät tavallisesti, mutta merkillistä kyllä, tänä yönäpä olivat harvinaisen valppaita ja liikkuvia, niin että se minua ensi aluksi melkein huoletti. Olin valinnut valvontapaikakseni pihamaan kasarmin oven edessä. Oikeastaanhan se olisi tainnut kuulua asiaan että olisi pitänyt valvoa sisällä komppaniassa, mutta kun siellä — syistä, joita jokainen lähemmittä selityksittä käsittää — ilma ei pysynyt aivan puhtaana, asetuin ulkopuolelle, koska sitäkään kumminkaan ei aivan suorastaan oltu kiellettykään. Sinne tulivat nyt miehet yksi toisensa perästä yökylmään lepäämästä vaatimattomilta vuoteiltaan.
Uni ei ollut maistanut, mieltä painoi huoli. Päivä oli ollut selkeä ja illalla oli tuuli kääntynyt pohjoiseen. Se oli nostanut mukaansa muutamia hataroita ja kylmännäköisiä pilvenhattaroita, oli ajellut niitä aikansa taivaalla, vaan juuri illan suussa, kun päivä laskeusi piiloon kasarmin kupeisen kukkulan taakse, olivat nekin pilvet häipyneet tiehensä. Tuuli tyyntyi, ilma kolkkoni.