Muuan asteli aitavierelle, jossa pieni kaurapelto oli, ja puhui melkein kuin itsekseen:
— Taitavat nyt tareta tänä yönä nuokin kaurat, vaikka ovatkin siinä penkereellä ja huoneitten suojassa.
Siitä pääsi juttu alulleen.
— Kyllä ne siinä nyt kypsyvät, jos vielä päivällä olivatkin vihantina.
— Valkenevat ne nyt. Eikä ne säily viljat ylevämmilläkään mailla, saatikka sitten alavissa korpipelloissa semmoisissa, jommoisia enimmät ovat meidän paikoillakin.
— Entä sitten meidän. Suot kylmät ympärillä eikä vesiä äärilläkään. Tässä jo Laurin hallat näpistelivät potaatin varret ihan puhtaiksi ja veivät ne hernevähäiset ja lantut, mitä lie ollut. Rukiit toki saatiin leikatuiksi, mutta siitä ei epäilystä, etteivät ohrat ja kaurat tänä yönä ole meidän kylässä järjestään kuitit.
— Jos vain lie ilma tämmöinen meidänkin paikoilla, niin vähällä leikkuulla ja puimisella siitä suviviljasta tänä syksynä päästään. Enkä mene takuusen, ovatko rukiitakaan kaikkia saaneet talteen, eikähän ne tietenkään ole saaneet, kun ei pätöstä työmiestä yhtään ole koissa, ei kun akkoja ja lapsia.
— Meillä ovat taatusti rukiit vielä leikkaamatta.
— Ja taitavat saada ollakin. Huih! ihanhan tuo sinellin läpi kylmää…
Muutamat menivät sisälle, arvellen etteipä tuo halla huvenne jos tässäkin kärvistelemme, viepi se meittä vietävänsä. Mutta toiset eivät malttaneet maata mennä, eivät voineet. Heissä oli vielä rahtunen toivoa, mikä, joskin heikosti, taisteli voittoisan epätoivon kanssa. Kenties rupeaisi armelias tuulen henki hienosti heiluttelemaan lepän oksia ja viljan tähkiä, ja karkottaisi vielä viime hetkenä hyisen kylmän maanpinnasta. Kenties nousisi luoteesta pelastava pilven lonka, joka pyyhkäisisi lauhkeamman viiman yli hallaisen maan. Kenties…