Joku repäsi tulta tupakkiinsa: näkyi ojassa olutkori, ojanpartaalla sen ympärillä istui miehiä sinelleihinsä kääriytyneinä. Sorri ja Tuira pyhkivät hikeä otsaltaan. Tiheänä kasvoi kahden puolen korkea ruis.
Sitämyöten oli siis retki onnistunut. Pistettiin tupakat, alettiin rupatella. Kukin otti oman pullonsa, työnsi tulpan sisälle ja imi pullonsuusta. Olisihan sen nyt pitänyt maistua kun se oli niin suurella vaivalla ja vaaralla saatua, mutta eipähän. Oli niin kylmää ja kosteata, muutenkin vilusti ja nukutti. — Into oli kuin vireestään lauennut.
— Kunhan vain ei päivystäjä kävisi vuoteita katsomassa.
— Eihän se mistä arvaa. Koetettiin rohkaista arkailevia mieliä; Sorri kertoi, miten he pataljoonassa kantoivat olutta aivan kasarmiin sisälle eikä ilmi tullut kuin joskus ihmeeksi… tämä ei ollut mitään sen rinnalla. Ja Tuira kerskasi, kuinka he nytkin olivat kulkeneet kylän läpi ihan luutnantin akkunan alatse, miten olivat väkisin ajaneet olut-ukon vuoteeltaan ja sitten pimeän päässä kantaa retuuttaneet rantakiviä pitkin.
— Rohkea se rokan syö, ja aina sitä pelastuu kun vain lie uskallusta.
Vaan ei tepsinyt sekään keskustelua vilkastuttamaan. Miehiä arasti ja kyllästytti. Yksi hätäili, että mihinkähän se olutkori siitä peitetään… muutenhan sen vääpeli tietysti löytää kun käypi nuuskimassa. Toinen huomautti, että aamulla pitää viideltä lähteä ampumaan ja kolmas ehdotti jo poislähtöä.
Rupesi tuntumaan niin lapselliselta, että aikamiehet lähtevät vuoteiltaan yönselkään ikäänkuin naurisvarkaat, ja ihan ääneen ihmeteltiin siinä haukotellen, että mikähän oli viekotellut tuollaiseen poikamaisuuteen… miltei jo hävettänyt.
Ei se ollut oluenjano eikä seikkailuhalukaan. Ei mikään muu kuin juuri kasarmielämä ja sotakurimeininki voinut tehdä noin lapselliseksi, pääteltiin. Kaikki mahdollinen ja enemmänkin kuin mahdollinen oli kiellettyä — rangaistuksen uhalla, — mutta mitä joku osasi tehdä vastoin kieltoa ja kiinni joutumatta, sen lukekoon omaan ansioluetteloonsa. Sen vuoksi jo pelkkä tieto että asianomaisten luvatta oli voinut jotain tehdä ominpäin ja pelastua pulasta oli kuoletettavaksi aiottua itsenäisyyttä ja yksilöllisyyttä siihen määrään hivelevää, että sen eteen saattoi uskaltaa paljo, ruveta lapselliseksikin.
Niin sitä tuumittiin, kun eri joukoissa hiivittiin heinikon läpi ja aitojen yli kasarmiin, vieläpä kun väsyneinä laskeuduttiin vuoteillekin ja muistettiin, että siitä parin tunnin perästä ajetaan ylös ampumaan. Ei huvittanut nyt Sorrin sukkeluuskaan; kun lähetti, jota sillä välin oli vaihdettu, ihmetteli, että mistä ne miehet työntyvät, kun hän ei muista ulos menneiksi, torui häntä Sorri, että vai sinä et muista, olet nukkunut… tästähän tuota vasta mentiin… varo vain, ettet toista kertaa nuku…!
Mutta aamulla sekin jo huvitti, oikein nauratti, ja seuraavina päivinä keskusteltiin tuosta retkestä paljo ylpeydellä ja mielihyvällä. Silloin taas tuntui, että oli sitä sentään oltu poikia, kun uskallettiin panna toimeen juomingit ihan kasarmin ääressä ja keskellä yötä. Ja vähitellen levisi tieto siitä retkestä laajemmallekin, ihmetellen kuuntelivat sitä muut toverit, ja tuumivat hekin, että poikia ne nuo sentään olivat. Ja jonkunlaisena sankaritaruna kulkee kertomus tuosta öisestä retkestä reservipolvesta reservipolveen kasvaneena ja kaunistuneena, ja toinenkin sitä kuullessaan virkahtaa: