Hyvin hämärästi valaisi pienelle liekille väännetty kattolamppu suuren kasarmin ja ulkona oli musta pimeys, niin musta kuin voi olla elokuun yönä kun taivas on pilvessä. Raskasta unenhengitystä ja kuorsausta kuului kaikkialta ympäristöstä, lähetin astuntakin oli tauvonnut, hänkin kai oli voipunut johonkin istualleen nukkumaan, — vastoin kaikkia asetuksia.
— Mutta jos se heittiö herää ja rupee meiltä kyselemään että mihin ne miehet lappaa. Kuka siellä lie lähettinä?
— Vihelä, nukkuu kuin porsas,… kun vain ei päivystäjä heränne, — mutta silloin se myrkyn lykkäisikin!
— Eihän se mitä,… ja mennään yksitellen.
Hitaasti kuluivat tunnit. Kello kasarmin seinällä löi puoli kakstoista, kun jo luultiin yön kuluneen ohi puolesta. Kävi kuumaksi maata täysissä tamineissa. Noustiin hiljaa, avattiin sinellirullat… vaan ylikerrasta kuuluu astuntaa… ja jo heräsi Viheläkin…
Odoteltiin tuskallisesti, milloin Sorri sopimuksen mukaan tulisi hiljaa koputtamaan ikkunaan. Mutta eihän ne vielä heti joudu… Liittolaisilta loppuivat pakinat, toiset makasivat ja tupakoivat, toiset olivat vaipuneet puoliuneen, — niinkö lie raukaissut, vai jänestämäänkö lie ruvennut… Tarpeetontahan se oikeastaan olikin antautua vaaran alaiseksi noin joutavan asian takia,.. — oluen juonnin, vaikkei ollut vähääkään janoa… hyvin se olikin poikamaista, jos sitä oikein ajatteli… Ja huomennahan sitä taas pyhälomalle päästäisiin… kun ei satimeen jouduttane… Jos vain asia ilmi tulee, niin siitä syntyy tutkimukset… ja kotiarestit ja putkat, — hyvä jos ei sotaoikeuteen menne…
— Ehkeivät olutta saakaan näin sydänyöllä.
— Yhden kai minulle tekee… rankaisemaankin rupeaa.
Kaikilla tuntui jo mieliala vähän raskaalta, vaan myöhää nyt oli peräytyä. Koetettiin rohkaista mieliä… Mutta missä ne miehet niin vitkaan viipyvätkään? Joku kasarmissa nousi vuoteeltaan, veti saappaat jalkaansa ja lähti ulos… Hiekkakäytävä kumahteli hänen askeleistaan… Kunhan vain ei nyt sattune Sorri tulemaan… Kuunnellaan. Ei, mies astuu jo takaisin, astuu kasarmiin. Mutta samassa helähtääkin ikkuna hienosti…
— Hiljaa, hiljaa ja yksitellen, ettei lähetti huomaa! Hiivittiin ulos, haparoitiin edelleen. Oli niin pimeää, että tuskin osattiin vanhalta muistilta kiertää keittiön taitse ja saunan kupeitse aidan luo ja siitä vesakon halki ruispeltoa kohden. Oksat risahtelivat edelläkulkijan jalkain alla ja opastivat seuraaville tietä. Maa oli kasteesta likomärkä ja tuuli repi sadetta. Jalat kastuivat heinikossa reisiä myöten ja unenarkaa ruumista puistatti. Päästiin pellonojaan, käveltiin sitä pitkin kappaleen ja jo oltiin perillä.