— Ja tapahtukoon kelle tahansa mitä tapahtukoon, suu kiinni niistä.
— Kukin vastatkoon itsestään. Parempi, että yksi kärsii kuin kaikki kuusi.
Se päätös meitä vielä vahvisti ja rohkaisi. Ja asiamiehet lähtivät. Sorri puki ylälaverilla sinellin päälleen ja veti kaikki remmit kiinteälle, jotta hän olisi notkea ja liikkeissään vapaa. Viiden minuutin perästä läksi Tuira; hän viskasi sinellin vain irti hartioilleen. Ulommas päästyään aikoi hän sen korjata ja tukkia valkoset housunlahkeet saapasvarsiin.
Sorrin piti kiertää hovinpellon piennarta pitkin ja aidan kuvetta, Tuiran taas toiselta puolen rukiin läpi ojanpohjaa pitkin ja maantien yli, ja vesakossa punasen ruununaitan takana piti heidän tavata toisensa. Sitten kulkisivat rohkeasti kylän lävitse kuin jos ainakin lomalla olisivat.
He lähtivät ja me muut laskeusimme lavereillemme maata, vedimme peitot yllemme kuin yöksi konsaankin. Vaan unta ei tapailtukaan. Päät ojennettiin kaidepuitten yli vastakkain ja kuiskaten keskusteltiin salaisin sanoin tuosta tekeillä olevasta tuumasta, joka oli niin rohkea ja jännittävä.
Olimme päivällä pyytäneet iltalomaa, vaan meille ei oltu sitä annettu. Oli ollut niin kuuma, niin hiki, niin jano, lasi olutta olisi maistanut niin mainiolta, — vaan ei päästetty kylälle. Se oli meistä vääryyttä, sortoa, se pisteli meitä ja me päätimme kiusallakin saada olutta — omin neuvoimme. Siitä oli tuumittu koko iltapäivä. Me tiesimme miten ankarasti tuollainen oli kielletty, vaan se juuri meitä kiihoitti, se teki asian jännittäväksi. Me halusimme kerrankin puijata tuota ankarata sotakuria ja naureskella sille. Tässä tuli kysymykseen olla yhtaikaa rohkea ja viekas… meistä tuntui kuin olisimme antautuneet vaaralliselle partioretkelle, kauas suojelevista joukoista, ja me tiesimme nyt menettelevämme ominpäin ja vastoin kaikkia käskyjä. Mielikuvitus rakenteli tuossa tuumattaissa kaikenmoisia vaaroja ja mahdollisuuksia, pelottavia ja viekottelevia. Jano oli jo aikoja mennyt menojaan illan viileässä, eikä mitään retkeilyn tarvetta ollut olemassa, päinvastoin oli ruumis väsynyt päivän vaivoista ja kaipasi unta ja lepoa. Mutta nyt ei ollutkaan enää kysymys muusta kuin: onnistuako vai eikö?
— Jos nuo tapaisivat luutnantin kylällä ja tämä kysyisi heiltä lomalippua…
— Silloin ne olisi pojat helisemässä, varsinkin jos tapaisivat hänet olutkoria kantaessaan.
— Vaan nepä eivät kylän läpi sitä tuokaan vaan kantavat törmän alustaa pitkin sillan alatse ja hevoshaan poikki rukiiseen. Ja kun ne kerta rukiissa lienevät, niin silloin, — ota kiinni!
— Ota kiinni tässä pimeässä…