Minunkin muutto-aikani oli tullut, toinen mies nostatettiin seisomaan lähettinä. Mutta ei nukuttanut minuakaan. Vilkasin ympärilleni harmajaan, riitteiseen luontoon, jota kylmä usva sakeana peitti. Päivä nousi, mutta senkin valo oli niin kylmää, niin armotonta ja säälimätöntä, kuin sekin olisi tahtonut vielä masentaa voitettua luontoa. Se valaisi vain, näyttääkseen, mitä yö oli tehnyt, mutta ei lämmittääkseen.
Miehet tulivat kasarmiin yksitellen, allapäin ja äänettöminä. Viskausivat lavereilleen, sinellin heittivät hartioilleen. Nuo hauskat toverit, joissa en ollut ennen muita huolia nähnyt, kuin että saisivat "rukomminsa" ja "stroissansa" kutakuinkin välttävästi suoriamaan, ne olivat tänä yönä silmissäni saaneet aivan toisen muodon. Nyt eivät heitä soturitemput huolettaneet, nyt painoi mieltä raskaampi huolen taakka, huolet tempuista ja suoriutumisesta elämän kovassa, todellisessa taistelussa.
XI. Öinen retki.
Onko miestä sellaista, joka uskaltaisi lähteä?
Kului hetkinen, kaikki katselivat toisiaan äänettöminä.
— Lähde Sorri toiseksi, minä en sääli, puhui vihdoin Tuiran Heikki, ja silmistä kiilsi miehuuden tulta.
— No tuohon käpälään.
Sorri oli torvensoittaja, vakinaiseen väkeen kuuluva siis, joka temput osasi ja tiet tunsi. (Nyt hän on jo aikoja sitten pannut sotapillit pussiin ja vetää lantaa kotipellolle.) En luule että ilman hänen yhtymistään tuumasta olisi tullutkaan mitään, sillä reservimieheltä puuttuu tavallisesti se rohkeus ja päättäväisyys ja elämänhalveksiminen, jota tällaiseen yritykseen tarvitaan, jos sen mieli onnistua. Tuira oli siinä suhteessa yksin poikkeus.
Se oli näet rohkea ja vaarallinen yritys.
Puolentunnin perästä heidän tuli lähteä, silloin oli jo kyllin pimeä ja silloin nukuttiin jo kylässä ja kasarmissa. Ja vielä kerran otettiin puheeksi kaikki keinot ja mahdollisuudet, keskusteltiin supattamalla nurkassa, arasti varoen, jos ken liittoon kuulumaton tuli kuulomatkan päähän.