— Ei sitä kuvernööri tiedä eikä hän siitä välitä.
Kelala ei tahtonut pitää koko tätä uutta keksintöä minkään arvoisena.
Mutta Perälä ei niin vähällä huoliaan heittänyt. Hän käveli
Leppäniemeen ja sieltä Matin kanssa Rainikaiseen ja esitti heille asian
kaikkein peloittavimmassa muodossa ja karvassa.
— Se olisi puksahdus… ja kyllä aina joku ilmiantaa, siitä saatte olla varmat.
— Ja mistä me silloin talvikalaakaan saisimme, kevätkausi nyt jo on saatu ilman tirppoa.
Leppäniemen Matti oli jo aivan vakuuttunut.
— Täytyy muuttaa se paalutus, panna kutupaikkojakin rauhoituspiiriin.
— Sitähän minäkin, vakuutti Perälä, on pidettävä uusi kokous.
Tässä kokouksessa Kelala ja pari muuta miestä hänen kanssaan koettivat väittää turhaksi koko tätä touhua, — kuka sen tietää, missä se kala kutee, ja kuka sitä täällä käy katsomassa? Ja kuka ne mittaa meidän paalut, olkoot paikoillaan! — Mutta enemmistö oli levoton ja katsoi varmimmaksi seurata lain kirjainta. Niin sousivat miehet taas eräänä iltana lahdelle, sousivat poikki ja pitkin ja ryhtyivät vihdoin taas paaluttamaan uutta aluetta, selkävettä ja rannikkoa, jossa tiesivät kalan varmasti asuvan ja kutevan. Siihen meni heidän parhaita apajoitaan, ja säälittihän se, mutta parempi katsoa kuin katua. Niin arvelivat ukot ja löivät uudet paalut pohjaan.
Siten oli nyt Lintulahdessa kaksi vesialuetta rauhoituspiireiksi paalutettuna. Ja kylän asukkaista muutamat pitivät sitä ensimmäistä oikeana rauhoitusalueena ja katsoivat olevansa oikeutetut vetämään nuottaa tuosta myöhemmin paalutetusta, hyvästä apajapaikasta, jonka taas toiset selittivät oikeaksi rauhoitusalueeksi, vaikk'eivät sentään uskaltaneet niitä ensimmäisiäkään paaluja repiä pois. Siitä syntyi kinaa kyläläisten kesken, pian siitä syntyi kaunaakin, ja naapurusten välit rikkoontuivat.
— Vetäkää nyt nuottaa sieltä kalliorannalta, koska apajat rauhoititte, veistelivät Kelalan miehet. — Tehän sen asetuksen paremmin ymmärrätte. Me pyydämme vanhoilta apajoiltamme.