— Siis todellakin aiot lähteä hiihtämään merelle, Antti?
— Eihän sinne majakkaan muuten nyt pääse.
— Mutta tuuli kiihtyy, luuletko jäitten pysyvän paikoillaan?
— En tiedä, mutta eihän tässä epäileminenkään auta…
Tämä keskustelu tapahtui eräänä talviaamuna muutaman Suomenlahden ulkosaaristolaiskylään kuuluvan talon pihalla. Nuori mies korjaili siinä, jo matkapuvussa ja laukku olalla, suksiensa näystimiä juuri hiihtämään lähtiessään. Vanha kalastaja häntä varoitteli lähtemästä; muu talonväki seisoi viluissaan siinä ympärillä. Kaikkien katseet tähtäsivät lumenpeittoiselle selälle: sikermä pieniä, matalapuisia saaria rajoitti siellä näköalan, mutta muutamain lomitse kumotti kumminkin jo rajaton, aava, valkoinen meri. Se oli Suomenlahden ulappa, ja sinne aikoi nyt nuori mies yksin hiihtämään. Hän asetti jo sukset hangelle, otti seinän vierustalta sauvansa, joista toisena oli tukeva tuura, mutta jäi vielä hetkeksi sauvainsa varaan seisomaan. Vakava ilme oli hänen terävässä katseessaan, kun hän tuokioksi pyörähti tuuleen päin, joka heilutti pihalla seisovain naisten hameitten liepeitä ja leyhytti vanhan kalastajan partaa.
Kalastaja seurasi lähtevän liikettä silmillään ja varoitti vieläkin:
— Tällä tuulella on voimaa siellä ulkona selällä. Pauketta sieltä jo on kuulunut, jää on äännellyt sillä äänellä, joka sillä on, kun se rupeaa elämään.
Antti ei vastannut, liikahtamatta seisoi. Hän oli pari päivää sitten lähtenyt kotoaan, kaukana meressä olevasta Somerin saaresta mantereelle. Somerissa hän oli majakan vahtina, ja siellä oli hän, niinkuin muukin majakkaväki, ollut vankina koko talven joulun alta asti, jolloin sinne viimeiset talvimuonat oli tuotu. Tavallisuuden mukaan meri oli nytkin kevättalveen asti ollut Somerin ympärillä jäätön ja vapaa — tämä osa Suomenlahtea menee harvoin umpinaiseen jäähän, — mutta nyt maaliskuulla meri oli kovien pakkasten ja tyynten ilmain aikana täälläkin jäätynyt vahvaksi. Silloin oli Antille tullut asiaa mantereelle. Hänen nuori vaimonsa oli sairastunut eivätkä riittäneet siihen tautiin majakkaväen vanhat taidot ja kotilääkkeet. Meren jäädyttyä Antti oli senvuoksi päättänyt lähteä hiihtämään mantereelle, lääkäriä puhuttelemaan ja lääkkeitä saamaan. Tällaisen retken hän oli tehnyt ennenkin — vaikk'ei yksin — oli hiihtänyt tuon viiden peninkulman meritaipaleen mantereelle, jota ei majakkaan kumottanutkaan, ja taas takaisin, ja hyvin oli käynyt. Pahin vaara siinä uhkasi, jos nousisi myrsky ja jää lähtisi liikkeelle, siten katkaisten paluutien. Mutta Antti uskalsi senkin uhan, lähti yksin matkalle, ja hyvin hän mantereelle saapuikin. Nyt hän oli palaamassa saareen, yön hän oli levännyt saariston viimeisessä talossa, ja nyt olisi ollut painuttava merelle.
Tekeekö se nyt juuri pahimmoilleen hänelle sittenkin tenän? Tuuli, tuo nukkuvan aavikon vaarallinen herättäjä, kohisi kumeasti saaren matalassa petäjikössä ja vinkui lakeutta pitkin. Vielä oli taivas sees, hattaroina vain liikkuivat pilvet, tuiskua ei toki tarvinnut pelätä. Mutta kestikö jää paikoillaan vai saiko myrsky sen revityksi irti ja ajetuksi kulkusalle…?
Sitä ajatteli nuori mies sauvoihinsa nojaten ja tähystellen kohti talven harmajata taivaanrantaa. Pitäisikö totella varoittajain neuvoa ja jäädä taloon tyyntä odottamaan…? Siitä tulisi pitkä odotus, tukala odotus. Ja ehkäpä juuri sillä välin, päivän tai parin perästä vasta, jää todellakin irtautuisi — silloin hän joutuisi sinne viikoiksi viipymään, kenties kuukausiksi, — heti lähtien olisi ehkä hyvin ehtinyt kotiin. Ei, Antilla ei ollut lupaa olla niin kauan poissa majakasta, eikä hän voinut olla. Siellä saarimajassa odottaa sairas vaimo miestään, odottaa tuskallisena, pelko sydämessään, pahin pelko siitä, miten yksinäisen hiihtäjän käy. Se huoli riuduttaisi potevan viimeiset voimat, jos ei miestä kotiin rupeaisi kuulumaan, jos puhe leviäisi, että liekö eksynyt tai halkeamaan uponnut…