"Eikö teistäkin rex crastinus ole sattuva nimitys kuningas Sigismundille? Kuningas huomispäivä eli huomispäivän kuningas, sillä hän myöhästyy aina ja joka paikasta. Meitä poloisia, jotka olemme niin uskollisesti palvelleet sellaista etanamajesteettiä!"
Flemingin hienopiirteisille ja kalpeille kasvoille levisi heleä puna ja hän oli antamaisillaan kiivaan vastauksen, mutta Stålarmin silmiin ilmestynyt synkkä tuli, jota niissä ei oltu ennen nähty, pidätti häntä. Mitään puhumatta repi Stålarm kirjeen pieniksi palaisiksi, minkä jälkeen hän rauhallisesti lausui:
"Hyvät herrat, käykää levolle, sillä muuta tekemistä meillä ei tässä enää ole. Minä itse menen alas puhuttelemaan sotamiehiä."
Saatuaan miehiltä lupauksen pysyä uskollisesti asemillaan huomiseen saakka, palasi Stålarm huoneeseensa ja vietti koko loppuyön kävelemällä edestakaisin lattialla. Kun hän päivän valjetessa tuli ulos vilvotellakseen raskasta päätään, osui hänen katseensa ensimäisenä Salomon Illen mestattuun päähän, joka näkyi seipään nenässä Korpolaisvuorella. Samassa paikassa oli kuusi muuta päätä. Ne olivat Kastelholmassa aikaisemmin vangiksi joutuneita päälliköitä, jotka amiraali Scheel muutamia päiviä sitten oli herttuan käskystä mestauttanut ja asettanut päät tuonne vuorenlaelle linnalaisten pelotteeksi.
"Kas siinä viittaus, mikä palkka meitä poloisia odottaa uskollisuudestamme kuningasta kohtaan", virkkoi Stålarm itsekseen.
Kun linnan puolustamista ei käynyt enää ajatteleminen, ryhdyttiin samana päivänä keskusteluihin piirittäjäin kanssa. Tuloksena oli, että linnan puolustajat toista viikkoa kestäneen aselevon jälkeen antautuivat herttuan armoille.
* * * * *
Seuraavan maaliskuun 20:tena päivänä astui Lindköpingin linnanportista ulos surullinen saattue. Sen muodostivat joukko ruotsalaisia valtaneuvoksia, jotka Sigismund Stångjoen tappelun jälkeen oli jättänyt uhriksi Kaarlo-herttuan vihalle, sekä suomalaiset Arvid Stålarm ja Akseli Kurki. Tiheän piikkimetsän saartamana kulkivat he kohti kaupungin toria, jossa heitä odotti punapukuinen pyöveli apureineen ja leveäteräisine miekkoineen. Saattuetta seurasivat valtakunnan säädyt, jotka herttuan painostuksesta paria päivää aikaisemmin olivat tuominneet edellämainitut herrat kuolemaan. Kun mitkään esirukoukset ja kyyneleet eivät olleet saaneet herttuata taivutetuksi antamaan armon käydä oikeuden asemesta, piti tuomio tänään pantaman täytäntöön.
Tämä oli jo neljäs kerta, kun Stålarm sai keihäsmetsän keskellä astua mestauspaikalle. Ensi kerran oli hänet tuomittu kuolemaan Turussa linnan antauduttua. Hän oli silloin herttuan eteen polvistuen pyytänyt, että herttua tyytyisi yksinomaan hänen päähänsä, sillä toiset Suomen herrat olivat ainoastaan noudattaneet hänen, ylimmän päällikön, käskyjä. Tästä huolimatta oli heidät kaikki tuomittu kuolemaan ja telotettu — paitsi Stålarmia ja Kurkea, jotka oli vankeina kuletettu Ruotsiin enempiä tutkimuksia varten. Kahdesti heidät oli sitten Tukholmassa viety mestauslavalle, mutta kummallakin kerralla olivat he niine hyvineen saaneet palata takaisin vankilaan. Jälkimäisellä kerralla oli Stålarmin vanha iloisuus odottamatta pulpahtanut esiin. Nähdessään kaikissa ikkunoissa katsomaan kerääntyneitä naisia, oli hän ottanut hatun päästään ja sirosti kumarrellen lausunut: "Minä olen aina etsinyt naisväen suosiota. Jos te nyt esirukouksillanne hänen ruhtinaallisen armonsa edessä voisitte minut pelastaa tästä pälkähästä, niin olisin minä ikäni kaiken teidän nöyrin palvelijanne."
Mutta saattue saapui pienen kaupungin torille, joka oli ääriään myöten täynnä katsojia. Rukoiltuaan, veisattuaan ja hyvästeltyään onnettomuustoverinsa polvistui maahan levitetylle punaiselle vaatteelle ensimäisenä vanhin valtaneuvoksista, Gustaf Banér. Kerrotaan, että kun hänen päänsä putosi, teki hänen ruumiinsa liikkeen ikäänkuin tahtoen kavahtaa vielä kerran seisoalleen. Kun neljäs valtaneuvoksista, komea ja uljas Tuure Bjelke, joka ilman pienintäkään pelonvärettä kasvoissaan tai äänessään piti kauas kaikuvan puheen omansa ja toveriensa syyttömyyden puolesta, oli päätönnä vaipunut punaiselle matolle, oli Arvid Stålarmin vuoro astua esiin. Mutta kun hän vuorostaan varustausi puhetta pitämään, astui herttuan kirjuri Erik Göransson esiin ja luki herttualta juuri saapuneen kirjelmän, jossa Stålarmille ja Kurjelle luvattiin armahdus, jos säädyt siihen suostuvat. Silloin huusi ympärillä seisova kansanjoukko: "On jo kylliksi verta, kylliksi verta! Armoa! Armoa!" Stålarm otti hatun päästään ja kumarrellen joka puolelle kiitti kansanjoukkoa. Sitten pisti hän kätensä taskuun ja ojentaen pyövelille kymmenen taaleria lausui: