"Mutta salliiko Teidän Majesteettinne meidän yrittää sen toimeenpanoa?"
"Että josko sallin? Teillähän, hyvät herrat, täällä on toimeenpanovalta, minähän olen vain teidän kuuliainen oppilaanne ja palan halusta päästä mukaan huomiseen leikkiin."
"Siinä tapauksessa minä otan vapauden asettaa vallinkaivajat pimeän tultua työhön", sanoi Horn. "Itse asetun sitten aamun tullen pienen joukon kanssa heitä vartioimaan."
"Mutta ole varovainen, sillä sinun henkesi on minulle kalliimpi kuin koko Pihkovan kaupunki", varotti kuningas.
Tätä sanoessaan kiintyi hänen katseensa ensi kerran Kustaa Horniin. Evert-veli ehätti esittämään hänet ja Kustaa kumarsi syvään, ilmottaen samalla tulleensa tarjoamaan miekkaansa hänen majesteettinsa palvelukseen. Kuningas katsoi likinäköisillä silmillään häntä hetkisen ääneti ja tarkkaavasti, ojensi sitten kätensä ja lausui:
"Teistä on kehittyvä suuri sotapäällikkö, minä näen sen ja toivotan teidät tervetulleeksi joukkoomme. Veljessänne tässä teillä on oivallinen opettaja."
Tämän jälkeen kyseli kuningas yhtä ja toista Kustaan opinnoista ja ulkomaanmatkoista. Hän tuli yhä tyytyväisemmäksi nuoreen sotilastarjokkaaseen ja taputtaen häntä olkapäälle lausui lopuksi:
"Todellakin, minä toivon teistä hyvin paljon."
Kun huomisen yrityksen valmisteluista oli lähemmin sovittu, varotti kuningas vielä Hornia huolehtimaan omasta turvallisuudestaan, minkä jälkeen hän de la Gardien seuraamana lähti teltasta. Kustaa Horn, jonka sydämen nuori kuningas oli ehtinyt jo vallottaa, teki hiljaisessa mielessään lupauksen pysyä elämänsä loppuun uskollisena tuolle miehelle, sillä hänpä jos kukaan, päätteli hän, kykeni kohottamaan isänmaansa valtaan ja kunniaan.
Oli vielä täysi pimeä ja Kustaasta tuntui, että hän oli ihan juuri saanut unen päästä kiinni, kun häntä joku ravisti hereille. Teltassa paloi kynttilä ja hän näki vuoteensa vieressä vanhemman veljensä, jonka kanssa hän oli kotikuulumisista ja lapsuuden muistoista jutellut pitkälle sivu puolen yön.