— No tehtäköön siis tie selväksi, — mikä siinä pitelee?
— Neuburgin pieni linnakaupunki tässä lähellä. Solatie käy sen läpi ja sitä pitää vielä hallussaan pieni ruotsalaisjoukko.
Niin tunnusti arasti eräs arkkiherttuan puhuttelema kenraali. Ja toinen ehätti siihen selittävästi lisäämään:
— Mutta se ei voi olla kuin muutamain tuntien asia. Etujoukkomme piti raivata laakso puhtaaksi, vaan sen näkyy nyt täytyneen tuokioksi pysähtyä mainitun kaupunkipahasen kohdalle, jonka ohi, harmi kyllä, emme kiertämällä pääse.
— Siispä puhkaistakoon heti se este, etujoukon täytyy edetä! Pankaa airueet viemään siitä ehdoton käsky!
Torvet törähtivät ja airueet lensivät asialle. Nuori arkkiherttua odotti ratsunsa seljässä synkän näköisenä viipyvää vastausta.
Hänen kärsimättömyytensä kaikki hyvin oivalsivat. Hänen, nuoren prinssin, suoritettavaksi oli tässä annettu tärkeä soturitehtävä, jolla oli kaikki edellytykset tuottaakseen keisarillisten aseille pikaisen, ratkaisevan voiton ja hänelle itselleen kauniin soturimaineen. Sitä nyt pyrki tuollainen pikkueste hämmentämään…
Edestä peräytyvä, lumimaasta tullut vihollisarmeija oli näet äsken antautunut varsin uhkarohkeaan seikkailuun. Se oli tänä pakkastalvena odottamatta lähtenyt liikkeelle talvimajoiltaan Keski-Saksasta ja rynnännyt alas Baijeriin ja keisarin omiin rintamaihin. Sen päällikkö Erik Banér oli aikonut yllättämällä samota jäätyneen Tonavan yli valloittamaan Regensburgin kaupungin, jossa keisari itse hovineen majaili ja jossa hän parastaikaa oli pitänyt valtiopäiviä. Totta tosiaan, tuo huimapää ruotsalainen oli aikonut yhdellä apajalla siepata vangikseen sekä keisarillisen hallituksen että sen valtiopäivätkin! Ja kepponen olisi kukaties onnistunutkin, elleivät ilmat viime hetkessä olisi lämminneet ja Tonava luonut jääpeitettään. Joka tapauksessa oli tuo pikaretki vanhaa keisaria pahasti säikähdyttänyt ja suututtanut, — hän oli päättänyt kostaa. Kiireellä oli hän nostattanut liikkeelle sotaväkensä valtakuntansa eri kulmilta, pannut sen eri tahoilta kiertämään liian kauas edennyttä Ruotsin armeijaa ja sulkemaan sen kuin pussin perälle. Salaa oli toimittu ja nyt olivat keisarilliset joukot juuri saamaisillaan satimeen Banérin armeijan, joka, pääsemättä enää palaamaan pohjoiseen, oli kääntynyt sivulle, pyrkiäkseen Böömin vuoriston kautta väljemmille vesille. Piccolomini ahdisti sitä yhtäältä ja nuoren arkkiherttuan armeijan piti nyt toisaalta ehättää Ruotsin väen kimppuun, antaakseen sille surman iskun, — kaikki riippui vain nopeudesta. Ja tässäkö solassa uhkaisi nyt turmiollinen seisahdus, — ei!
Airueet viipyivät. Malttamaton ylipäällikkö lähti seurueineen ratsastamaan heitä vastaan. Vihdoin sieltä yksi airut palasi, kertoen hengästyneenä vaahtoavan ratsunsa seljästä:
— Linna ei antaudu, etujoukkomme ei jaksa sitä valloittaa. Neuburg salpaa meiltä yhä tien.