Santeri Ivalo.
MUSTAN RYKMENTIN SANKARIT.
HERMAN JA KAARLE VON BURGHAUSEN.
Aina milloin Ruotsi on liikkunut ulkomaisilla valloitusretkillä tai ollut ahdistettuna omassa maassaan, ovat Suomen valiojoukot saaneet matkata meren yli heidän avukseen, jota vastoin oman synnyinmaan rajat ovat saaneet jäädä omien jäännösjoukkojen, useinpa vielä rahvaan itsensä suojeltaviksi. Kun tanskalaiset Kaarle yhdennentoista nuoruusvuosina hätyyttivät Ruotsin eteläisiä maakuntia, oli suomalaisilla harvinainen onni nähdä omilla rajoillaan rauhan vallitsevan. Sitä paremmin ja sitä visumpaan joutivat tällä kertaa suomalaiset sotilaat Ruotsiin karkottamaan vihollista sen rajojen sisältä. Tänä kohtalokkaana aikana oli nuorukaiskuningas tarttunut itse ohjaksiin ja ryhtynyt armeijansa johtoon. Joulukuun alussa v. 1676 oli hän koonnut joukkonsa Lundin kaupungin pohjoispuolelle, käydäkseen siellä ratkaisevaan taisteluun tanskalaisten kanssa.
Niiden suomalaisten joukkojen mukana, jotka tällöin olivat Ruotsiin saapuneet, oli eversti Herman v. Burghausenin kuuluisa "musta rykmentti." Tuo kuudettakymmentä käypä arpipää, joka oli ollut mukana ruutia haistamassa jo kolmikymmenvuotisen sodan loppuvaiheissa sekä sittemmin kaikissa Kaarle Kustaan sodissa, oli viime vuotensa elellyt maataloissaan Valkjärvellä, komennellen renkejään ja alustalaisiaan niityillä ja pelloilla. Mutta hän oli liiaksi sotilas, tyytyäkseen yksinomaan tähän rauhalliseen isännöimiseen. Hänen korvansa halasivat kuulla aina toisinaan musketin pauketta ja rummunpärrytystä, sieramensa kaipasivat ruudinsavua ja silmänsä välkkyvin miekoin ja hakkaa-päälle-huudoin eteenpäin karkaavia rakuunajoukkoja. Niinpä hän hallituksen suosiollisella myötävaikutuksella pani kokoon oman rakuunarykmentin, jonka miehistö harjoitusten väliajoilla eleli Savon ja Karjalan autiotiloilla ja jonka upseereiksi hän otti omia poikiaan, sukulaisiaan ja naapureitaan. Rykmenttiin, sen saapuessa Kaarle-kuninkaan kutsusta Ruotsiin, kuului 483 miestä jaettuna kahdeksaan komppaniaan. Jokaisella komppanialla oli musta lippu ja siitä oli rykmentti saanut nimensä. Eläen muuhun sotajoukkoon nähden aivan eristäytyneenä omine tapoineen ja omituisuuksineen, oli musta rykmentti ehtinyt jo kotimaassaan tulla kuuluisaksi. Tällä sotaretkellä se vasta sai ensimäisen tulikasteensa, ja varsinaisen sotaisen kuuluisuutensa se saavutti Lundin taistelussa, missä sen miehet osottivat olevansa väärentämättömiä hakkapeliittain jälkeläisiä.
* * * * *
Vaisusti ja harmaana valkeni joulukuun neljäs päivä 1676. Maa oli lumeton, mutta vahvassa roudassa, ja tuhansien laukkaavien hevosten kaviot painivat sen kumahtelemaan, kun Ruotsin ja Tanskan armeijat, kumpikin kuninkaansa johtamana, kiitivät kilpajuoksussa Lundin kaupungin pohjoispuolella olevaa Pyhäin Miesten mäkeä kohti. Yöllä oli Ruotsin armeija kaikessa hiljaisuudessa kulkenut Lyddejoen yli ja kuningas oli päättänyt kiertää tanskalaisten ohi ja vallata mainitun mäen. Tanskalaiset olivat kuitenkin huomanneet ruotsalaisten tarkotuksen ja lähteneet suinpäin rientämään samaa päämaalia kohti. Parin tunnin ajan kesti aamuhämärissä tuota huimaa kilpajuoksua molempien sotajoukkojen välillä, jotka olivat noin virstan etäisyydellä toisistaan. Kaukana edellä muista riensivät ruotsalaisten oikea siipi kuningas Kaarlen johtamana ja tanskalaisten vasen siipi, jota kuningas Kristian johti. Ruotsalaiset ehtivät ennen perille ja saivat vallatuksi tuon edullisen aseman. Tanskalaiset kävivät heti heidän kimppuunsa ja Pyhäin Miesten mäen rinteellä oli kestänyt jo tuntikauden vimmattua taistelua, kun ruotsalaisten vasen ja tanskalaisten oikea siipi saapuivat perille sekä alkoivat, luoteeseen Pyhäin Miesten mäestä, levittää rintamiaan toisiaan vastaan.
Suuren Kustaa Aadolfin vakiinnuttamaa tapaa noudattaen oli Kaarle-kuningas asettanut kummankin siiven tärkeimpiin kohtiin suomalaisia. Oikean siiven kärjellä oli vanha suomalainen valiojoukko ja vasemman siiven ensi rivistön kärjellä oli saanut sijansa Burghausenin musta rykmentti.
Se seisoi täydessä järjestyksessä loivan kunnaan rinteellä, korkean kiviaidan edessä. Hevoset höyrysivät kiivaan ajon jäleltä, pärskyivät ja pureskelivat kuolaimiaan. Lämminneinä ja elostuneina istuivat miehet satulassa, puhellen vilkkaasti keskenään ja lausuen arvostelujaan tanskalaisista, jotka pyssynkantaman matkan ulkopuolella järjestivät rivejään. Eversti Burghausen ratsasti käyden ajaen pitkin rykmenttinsä rintamaa, jonka yllä liehui kahdeksan sysimustaa sileätä lippua. Hän pysäytti ratsunsa rintaman keskikohdalle, otti kädestään pitkävartisen sotakintaansa, niisti äänekkäästi nenänsä ja alkoi sitten sivellä vaaksan mittaisia, härmän kostuttamia viiksiään.
"Ukko aikoo sanoa meille jotakin", kuiskivat miehet ja ryhtyivät vaieten odottamaan.