Jykevä ovi narisi saranoillaan. Sisään astui lyhty kädessä kesäturkkiin ja muodottomiin huopatossuihin pukeutunut vartija, jonka rokonarpiset kasvot riippuvine viiksineen olivat kelmeät ja ilmeettömät. Luomatta vankiin katsettaan hän täytti mukanaan tuomastaan sangosta lattialla olevan puisen juoma-astian. Turkkinsa povesta hän otti kimpaleen paksua ryssänlimppua, jonka pudotti juoma-astian viereen. Sitten hän kohotti lyhtyään ja silmäsi ikkunan ristikkoa. Kaiken tämän hän teki ääneti ja yhtä hiljaa hän poistui luolasta. Ovi jyrähti kiinni, avain kitisi lukossa ja sitten vallitsi luolassa taas haudanhiljaisuus, jota häiritsivät ainoastaan ikkunalta tippuvat vesipisarat.
Kylmän puistatus ajoi vangin pehkujen päältä liikkeelle. Hän alkoi käsiään huitoen kävellä edestakaisin, jolloin kahleet herkeämättä kilisivät lattiapaasia vasten. Mutta hän oli siihen jo niin tottunut, että tuskin huomasikaan sitä.
Lähes neljä kuukautta hän oli jo viettänyt tässä luolassa näkemättä sinä aikana vilahdukseltakaan taivasta tai aurinkoa tai muita ihmisiä kuin äänettömän, kelmeänaamaisen vartijansa ja kuulematta muita ääniä kuin omien kahleittensa kilinän tai tykkien jyrinän, milloin venäläiset voittojaan juhlivat tai ilmoittivat veden Nevassa nousevan. Niin, Nevan keskellä oli hänen luolansa, Kivekästen vanhalla Jänissaarella, johon suurilla ponnistuksilla oli rakennettu mahtava linnoitus. Mitä sanoisi Kivekäs, jos hän nousisi haudastaan tuolta permannon alta ja näkisi kaiken tämän? Kymmenessä vuodessa olivat olot muuttuneet siinä määrin, että hän, Kivekkään entinen alipäällikkö käyskenteli kahlehdittuna päällikkönsä haudalla. Kolkolta ja toivottomalta näytti kaikki eikä hän päivän mittaan paljon mitään ajatellutkaan. Hän tunsi päivä päivältä vaipuvansa yhä raskaampaan tylsyyteen. Ja kauanko hän ruumiillisestikaan jaksaisi?
Mistä syystä oli vangiksi joutunut upseeri kytketty kahleisiin ja suljettu mokomaan luolaan? Kohta Pietariin saavuttua hänet oli viety tsaarin eteen. Uteliaasti oli silloin kumpikin mies tarkastellut toistaan. Luukkonen ei ollut häntä koskaan läheltä nähnyt, mutta kuullut Kivekäs-vainajalta hänen ulkomuodostaan ja sen perusteella hänellä oli varma ennakkokuva tsaari Pietarista. Se vastasikin jotakuinkin todellisuutta.
Silmäiltyään Luukkosen upseerivaltakirjaa ja käännätettyään sen itselleen tsaari oli varsin lauhkealla äänellä tehnyt muutamia kysymyksiä, joihin Luukkonen oli antanut selvät ja varmat vastaukset. Sitten hän oli tehnyt odottamattoman tarjouksen. Jos Luukkonen vannoisi uskollisuudenvalan tsaarille, hän saisi heti hänen armeijassaan majurinviran niin ja niin suurine palkkaetuineen sekä vaimokseen niin ja niin rikkaan pajarin tyttären. Mutta hetkeäkään epäröimättä Luukkonen oli vastannut, ettei hän voi pettää maataan ja kuningastaan. Silloin tsaarin poskipäissä oli alkanut nykiä, hänen kasvonsa olivat hetki hetkeltä saaneet yhä tiikerimäisemmän ilmeen, ja yhtäkkiä hän oli lyönyt Luukkosta nyrkillään vasten kasvoja. Sitten hänet oli heti lyöty kahleisiin ja tuotu tänne tunkkaiseen luolaan. Ja siitä oli jo kulunut neljä kuukautta.
Mutta mikä oli tullut Tillaisen ja heidän kahden onnettomuustoverinsa kohtaloksi? Sitten Pietariin tulon ei Luukkonen ollut heitä nähnyt. Luultavasti tsaari oli Tillaiselle tehnyt samanlaisen tarjouksen kuin hänellekin, mutta hän oli varma, ettei Tillainenkaan ollut kiusaukseen langennut. Kituiko hän nyt samalla tavoin kahlehdittuna jossakin toisessa komerossa täällä Jänissaarella? Vai oliko hänet vähemmän vaarallisena säästetty tällaisesta kohtalosta ja viety toisten sotavankien kera Sisä-Venäjälle? Se oli luultavampaa.
Näännyksiin saakka käveltyään Luukkonen heittäytyi pehkuille ja vaipui uneen kuumeen puna laihtuneilla poskillaan. Hän oli näkevinään lattiapaasien liikkuvan ja tuijotti niihin hämmästyneenä. Aivan oikein, kaksi niistä siirtyi sijoiltaan ja näkyviin kohosi Taavetti Kivekkään pää. Ympärilleen silmäiltyään hän kohottautui, ojensi vasemman kätensä — oikeassa oli tuttu karoliinimiekka — ja pudisti Luukkosta jalasta.
— Miksi sinä täällä joutilaana lojut? hän kysyi ankarasti.
— Näethän, että olen kahleissa ja vankina, vastasi Luukkonen.
— Näen kyllä, mutta sinä et saa haudalleni kuolla! Nyt alkaa juuri uusi vuosi. Sen aikana minä päästän sinut kahleistasi, mutta muista silloin velvollisuutesi. Aloita taistelu aina uudestaan, kunnes voitto on meidän.