— Siksi, että meillä ei ole ruokaa…
— Taas sitä ruokaa! ihmetteli irlantilainen jo melkein kiivastuen. — Onhan nyt kovasti syöty ja monet muonakuormat ovat vielä jäljellä, — syökäämme, hitto soi…
— Muonaa on vain muutamiksi päiviksi, selitti Stuart, kauemmin me emme voi täällä viipyä, jos emme pääse heti linnan varastoille. Ja keli loppuu, me jäämme satimeen.
Väittelystä kuumenneiden sotaherrain into jäähtyi ja he jäivät hyvin huolestuneina punnitsemaan tuota päällikön vakavaa tiedonantoa. Mutta pörröpartainen irlantilainen huudahti päättävästi:
— No totta meidän sitten on heti päästävä sinne linnan varastoille!
— Miten?
— Väkirynnäköllä! Siihen olisi ollut ryhdyttävä heti. Päätään puistelivat päälliköt, joiden kunnioitus tuota pientä, harmajaa saarivarustusta kohtaan jo oli melkoisesti kasvanut. Se näytti liian jyrkkäseinäiseltä ja jylhältä, he eivät ymmärtäneet, miten he pääsisivät noiden lumipeittoisten muurien ylitse. Mutta toisaalta he oivalsivat, että heidän oli mahdoton palata kotiin tämän pienen linnan edustalta edes vakavasti yrittämättä saada sitä Ruotsin kuninkaan käsiin, ja niin oli heidän lopulta yhdyttävä urhean irlantilaisen ehdotukseen, että aamulla on rynnäkkö tehtävä linnaa vastaan.
Ja se tehtiin. Ratsu- ja suksimiehet pantiin jo yöpimeällä kiertämään Sumajoen toisellekin rannalle ja kun päivän noustessa tykit taas leiritörmältä olivat turhaan koettaneet pehmittää tuota harmajaa rakennusta ja sen jykeitä portteja, ryntäsi koko Stuartin sotajoukko joen jään ylitse. Saarelle päästiin kovaa yöhankea myöten helposti, ja yhtä elottomana ja äänettömänä jökötti linna sen keskikalliolla kuin retkikunnan Suman suuhun saapuessa. Mutta jyrkkä seinä oli ryntääjiä vastassa ja vasta kun nämä sen seinän, ympärysmuurin, liepeelle ehtivät, lähti laukauksia räiskimään vallien lumiselta laelta. Aivan tiheään niitä ei tosin satanut — puolustajia ei näyttänyt paljoakaan olevan, — mutta pian ne kuitenkin ajoivat hyökkääjät peräytymään.
Vilkasliikkeinen irlantilainen sähisi ja huusi ja koetti komentaa miehiään porttia särkemään. Mutta hän huomasi samassa, etteivät päälliköt eivätkä miehet siinä hyökkäyksessä panneet parastaan, eivät rynnänneet sillä sisulla eikä voimalla, jota tällaisella paikalla olisi tarvittu, vaan vitkastelivat ja epäröivät. Miehistöönkin oli ilmeisesti tarttunut sama turtumus ja väsähtyminen, joka päälliköitä vaivasi; he peräytyivät herkästi, säikkyivät laukauksia ja seisahtelivat, ja uudet yritykset kävivät siten ensimmäisiä heikommiksi.
Neuvottomaksi oli käynyt ylipäällikkökin. Ja kun sotaherroista yksi toisensa perästä — Antti Hare tietenkin ensimmäisenä, — lähti joukkoineen peräytymään saarelta alas jäälle, jättääkseen koko yrityksen sikseen, salli hän sen tapahtua, — poissa oli kuri ja kurssi!