— Niin on asia. Mitä on tehtävä?
Stuartin märkään telttaan kokoontuneet herrat, joille näin kärjistetty kysymys oli hyvinkin mieleinen, eivät voineet keksiä kuin yhden vastauksen: Kiireesti paluumatkalle! He kirjailivat räikein värein ylipäällikön esittämiä tosiseikkoja, he viittasivat sulaviin kinoksiin ja joen mustuviin rantoihin ja todistivat, että jo huomisaamuna on lähdettävä pyrkimään Maanselän yli tulomatkalla raivattua tietä pitkin, niinkauan kuin se vähänkään kestää. He innostuivat, he vakuuttivat toisilleen, että muuta keinoa ei ole.
— Eikö mitään muuta? kysyi Stuart.
Vastausta ei kuulunut. Yksin irlantilainenkin, joka oli kovin häpeissään tästä retken tyhjästä tuloksesta, istui kallokkaittensa kärkiin tuijottaen, keksimättä edes yhtään sukkeluuttakaan, — häneltäkin eilisen hyökkäyksen jälkeen oli jo luonto mennyt lamaan. Mutta teltan oviloukosta kuului sittenkin suutahtanut ääni:
— On vielä toinen keino…!
Se oli Krankan Hannun ääni. Hän oli heti pääjoukkoon palattuaan huomannut sen paljon alakuloisemmaksi ja kärttyneemmäksi kuin hänen siitä Maanselällä erotessaan ja herrain parissa oli hän usein kuullut puhuttavan paluumatkasta. Mutta näihin asti ei hän ollut uskonut noita puheita tosiksi, eipä vielä eilisen epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeenkään, sillä olihan retki vasta alulla. Nyt oli hänelle yhtäkkiä käynyt selväksi, että päälliköt todella aikoivat, vaivoihinsa väsyneinä, keskeyttää retken — ennenkuin mitään on aikaansaatu. Silloin hän hätkähti ja oivalsi käänteen olevan tapahtumassa. Kuunnellessaan siinä herrain innostuneita vaatimuksia oli hänellä luonto noussut kapinaan. Sillä hänen ei itsensä suinkaan, vaikka hänkin väliin tunsi väsähtymystä, tehnyt mieli vielä Vienasta palata. Ei hän ymmärtänyt, kuinka toisten sisu saattoi siihen taipua, hänen omansa ei ainakaan taipunut, — eikä hän voinut sitä ajatellakaan. Saapua kotipitäjiin nololta retkeltä kuin koira häntä koipien välissä, — ei!
Siksipä ryhtyi hän kaikella voimallaan vastustelemaan tuota tekeillä olevaa päätöstä, taistelemaan kuin henkensä puolesta. Hän osoitti herroille, että kuninkaan käsky on vielä täyttämättä, Suma ja Soloveti ottamatta… on yhtä kuin ei olisi matkalle lähdettykään. Eikä ollut pakkokaan näin häpeällä kesken pyörähtää, kelirikosta ja muonan niukkuudesta huolimatta voidaan retken tarkoitus vielä kunnialla saavuttaa.
— Millä tavalla, mikä on siis ohjelmasi? uteli ylipäällikkö tiukkana, toisten herrain katsellessa Hannua osaksi hämmästyneellä uteliaisuudella, osaksi irvistelevällä ivalla. — Selitä keinosi!
Hannu näki ivanhymyn herrain huulilla ja tiesi, että he leimaavat kai hänen uuden neuvonsa niiden vanhain arvoisiksi, mutta hän oli siltä vakavissaan vastatessaan:
— Tykit ja osa miehistöä jääkööt Suman linnaa pommittamaan, — jätetään ruokavarat tänne tykkimestarille! Sillä kyllä me muut ruokaa saamme, kun tästä jään yli hankia myöten pyyhkäisemme Solovetiin, jossa on vaikka vuosiksi eväitä. Sieltä voimme palata joko heti jääkelillä taikka jäitten lähdettyä venheillä, palata tänne lopettamaan piirityksen taikka kulkea Kemijoen suulle, siellä on vauraita kyliä, jotka ovat valloitettavat nekin.