Kun Knut Posse tuokion kuluttua seisoi tanskalaisten edessä, ei hän siinä enää seisonut kohteliaana saattomiehenä, vaan ankarakatseisena isäntänä. Lyhyesti ja kylmästi ilmoitti hän vihaisena ja riidanhaluisena vastaansa ryntäävälle rovastille, että tämän matkan jatkamisesta ei nyt tule mitään, vaan saa hän toistaiseksi vierailla Viipurissa, kunnes tahtoo palata äskeisiä jälkiään takaisin omaan maahansa. Ja Posse lupasi valvoa, että hän sinne todella ja kunnialla palaa.
Sapenkarvaisena kasvoiltaan kuunteli Tanskan kuninkaan lähettiläs tätä tuomiota, jonka hänelle langetti halpa-arvoinen aatelismies, eikä hän aikonut siihen ollenkaan alistua. Hän puhisi ja puhui:
— Etkö ymmärrä, mies, että me olemme kuninkaan lähettäminä matkalla suuriruhtinaan luo, — kuinka uskallat meitä pidättää?
— Uskallan, kun näen, että teillä on pahoja aikeita sitä maata vastaan, jonka vieraina olette.
— Niitä aikeita et voi sinä arvostella, sähisi tohtori. — Vie minut linnanherran luo!
— Linnanherra Viipurissa olen nyt minä.
— Niilo-herra on siis kuollut, virkahti vieras pettyneenä, mutta jatkoi samalla: — Te täällä erämaanlaidassa ette tietysti älyä, miten valtioasiat ovat kääntyneet ja mitä matkani merkitsee Ruotsille ja Suomelle!
Virtana valuivat lepertelevät sanat rovastin turpeilta huulilta, kun hän silmät säkenöiden laajasti kuvaili, kuinka vakavia seurauksia koko Ruotsin valtakunnalle koituisi siitä, jos eivät lähettiläät ajoissa pääsisi rauhanehdotustaan perille viemään, kuinka tästä heidän matkastaan riippui, voidaanko venäläisten laumat estää maahan hyökkäämästä, vai eikö. Hannu-kuningashan tarkoittaa Ruotsin parasta, vakuutti viekas pappi yhä uudelleen, ja huudahti:
— Knut Posse, raskas on edesvastuusi siitä, mihin nyt ryhdyt, — sinä hankit sotaa!
— Sen edesvastuun minä muistan. Itse vastaan teostani.