— Tänään ja huomenna suoritetaan kunnioitus vainajalle. Mutta sitten alkavat täällä toimet elämisen puolesta. Meidän täytyy valmistautua täällä taistelemaan, kestämään ja voittamaan. Kaikkihan tahdomme täällä yhdessä kestää ja voittaa?
— Kaikki!
Vanhojen linnannihtien silmät säteilivät, kun he näin uudelle linnanherralle valansa vastasivat. Jo se seikka, että he tiesivät Knut Possen taas olevan joukossaan johtajanaan, oli kylvänyt heidän mieliinsä sitä luottamusta, jonka he olivat olleet menettämäisillään, ja hänen varmat, lujat tervehdyssanansa valoivat heidän suoniinsa nyt uuden, lämmittävän uskon.
Posse itse nosti kypärähatun harmailta hapsiltaan ja astui peräseinälle, tuon kömpelösti veistetyn jumalanäidin kuvan eteen, jonka jalustalla paloi pieni, keltainen liekki. Hän polvistui siihen hartaana, ja hänen mielensä suli nöyrään rukoukseen. Hän rukoili jumalanäidiltä apua ja voimaa, voidakseen läpi vaikeidenkin vaiheiden ylläpitää tuossa miehistössään voiton toivoa ja elämän rohkeutta.
IX. ODOTUKSEN JÄNNITYS.
Vuoksen vanhan laskun varrella, siinä, missä leveä kymi rupesi koskeksi kiihtymään kapeanlaisen saaren molemmin puolin, souti varhaisena elokuunaamuna pitkä jokivenhe, pyrkien virran ylitse korkearantaiseen saareen. Virran laineet, jotka itäisen törmän takaa nouseva aurinko, sumuharsoja hälvennellen, juuri pani hopeisilta hohtamaan, viskelivät heilakkaa venhettä ja olivat vähältä ryöstää sen rantapyörteeseen. Mutta voimakkaasti vetelivät soutajat, venhe pääsi rantaan ja siinä olleet aseelliset miehet lähtivät nousemaan aamukasteista rinnettä myöten rantaa kiertävälle, pensastuneelle muuri vallille.
Saaren jyrkkä törmä oli näet vallitettu. Se oli vanha linnanpaikka, Tiurinlinna, ja se koski, jonka yli miehet olivat soutaneet, oli Tiurinkoski. Tässä saaressa oli Räisälän karjalaisilla ennenvanhaan ollut vankka ja varma turvapaikka, johon he perheineen ja venheineen vetäytyivät, milloin heitä vihollinen uhkasi, joko se sitten oli lännestä päin tuleva ruotsalainen taikka Laatokan rannalle pesittynyt venäläinen.
Mutta siitä oli jo paljo aikaa. Karjalaisilla ei ollut enää omia linnojaan eikä varustuksiaan Vuoksen varrella. Tiurinlinnankin olivat jo aikoja sitten ottaneet haltuunsa Käkisalmen venäläiset, ja he vuorostaan olivat sitten pitäneet sotaväkeä tässä saarilinnassa, joka oli lähellä Ruotsin puoleista rajaa. Mutta viime vuosina oli siellä ollut ainoastaan pieni vartioväki, venäläiset kun olivat keskittäneet päävoimansa ja varustuksensa Käkisalmeen.
Senkin jälkeen oli Tiurinlinnalla vielä ollut merkityksensä: siitä oli tullut tärkeä kauppakeskus. Siellä oli sekä karjalaisilla että nowgorodilaisilla tavara-aittojaan ja varastopaikkojaan, joihin he Laatokan yli toivat kaukaisen idän tuotteita ja joihin toisaalta soudettiin hansalaisten laivoilla Viipuriin tuotuja lännen tavaroita. Vilkas kauppa kävi täältä myös Suomen sisämaahan ja aina Pohjanlahden rannoille asti, mihin kaupustelevat karjalaiset vuosittain retkeilivät milloin reppujaan kantaen, milloin soutaen keveillä haapioillaan. Tämän markkinapaikan ranta-aitat Tiurinlinnassa olivat nyt auki ja enimmäkseen tyhjät, ilmeisesti kiireisen paon jäliltä. Tyhjät olivat myöskin pirtit ja saunat saaren alavammalla itärannalla. Eläjät olivat niistä nähtävästi vastikään paenneet saapuvaa vierasta, sillä vielä oli liesissä tuhka lämmin ja verekset olivat saveen polkeutuneet jäljet, jotka veivät autioon venhevalkamaan. Sitä tietä olivat siis sekä saaren kauppiaat että sen harvat vartijat rientäneet virran pohjoispuolelle, jossa näkyikin joukko kiireessä kiville kiskaistuja venheitä.
— Eipä näy enää elävää olentoa koko saarella, puhuivat virran yli soutaneet asemiehet, tarkastellen aittoja ja asumuksia.