— Ei, henkensä edestä ne ovat livistäneet, — ovat ehkä jo illalla saaneet sanan tulostamme.
— Ja nyt he tietysti kiirehtivät Käkisalmeen, venäläisille ilmoittamaan, että Viipurin väki on liikkeellä.
Viipurin väkeä olivat näet ne asemiehet, jotka nyt astelivat Tiurinsaarella. Muutamia päiviä sitten oli Viipuriin rientänyt Jääskestä hätääntyneitä pakolaisia kertoen, että taas on vainolaisjoukko hyökännyt rajan yli heidän kyliään polttamaan. Silloin oli Knut Posse lähtenyt pienen ratsujoukon kanssa häätämään pois noita hävittäjiä. Hän tahtoi osottaa rajantakaisille, että taas on Viipuri valpas. Hänellä oli nyt linnassaan koko joukko nuorta väkeä, aatelisnuorukaisia, rälssimiehiä ja knaappeja, jotka kävivät kärsimättömiksi, kun heidän aina oli oltava aseissa, saamatta niitä aseita koskaan käyttää. Venäläisten suurta hyökkäystä yhä odotettiin, mutta sen odotuksen jännityksessä alkoivat mielet Viipurissa väliin tuskastua. Kaikki kauppa ja liike oli siellä loppunut, ympäröivät maakunnat olivat hävitetyt ja etäämpää taas eivät kauppatuttavat sodanuhan vuoksi uskaltaneet tulla Viipuriin. Venäläisten tiedettiin olevan täysissä varusteissa, mutta milloin se ratkaiseva hetki tulee, sitä ei kukaan tiennyt. Väliin vaipui mieliala Viipurissa senvuoksi tylsään välinpitämättömyyteen, väliin se riehahti nurisevaan tyytymättömyyteen. Antaakseen tointa toimihaluisille sotilaille oli Knut Posse nyt pannut toimeen tämän ratsuretken, vaikkei hän paljon toivonutkaan tapaavansa Jääsken kyliä hävittäviä vihollisia, jotka tavallisesti raepilven tavoin yhtäkkiä karahtivat rajakyliin ja sitten yhtä äkisti hävisivät tiehensä.
Niin olivat ryöstöjoukot nytkin taas jo vetäytyneet Vuoksen taa, mutta siksi myöhään, että olivat saaneet tuntua Possen tulosta. Tämä oli seurannut heidän jälkiään rajan ylitse, — samalla rangaistukseksi vieraillakseen vähän heidän kylissään ja Tiurin kauppalassa. Mutta Vuoksen varrelle ehdittyään olivat viipurilaiset tavanneet rantakylät autioina; niiden väki oli saanut vihiä vihollisten tulosta. Senvuoksi oli Posse lähettänyt ainoastaan yhden venhekunnan linnansaareen, sen varastoja ryöstämään ja polttamaan. Tuo venhekunta oli rälssimies Pentti Heinonpojan johdossa, ja Pentti siellä nyt yhdessä nuoren heimolaisensa, Evert Degenin kanssa samoili autioksi hyljätyn saaren rakennuksissa, hakien jotakin mukaanotettavan arvoista.
— Onpahan siinä vielä yksi elävä olento, huudahti nuori Evert, heidän kävellessään erään pihan poikki, johon talon tavaroita oli hujan hajan jätetty. Muutamassa solassa istui siellä näet vanha ukonrähjä, joka pakolaisilta nähtävästi oli saarelle unhottunut ja joka itse ei näyttänyt välittävän siitä, mitä väkeä hänen ympärillään liikkui. Hänellä oli siinä solassa tuli kattilan alla, jossa hän aivan rauhallisesti jotakin keitteli ja sitä tehdessään itsekseen höpisi.
Evert oivalsi pian, mitä äijä siinä toimitti, ja hän virkkoi melkein säikähtyneenä:
— Se on velho! Katso, taikalientä hän kattilassaan keittää!
Pentti katsoi ukkoa pitkään. Sehän oli kuin olikin sama noita, jonka hän Savonlinnan rannassa oli nähnyt markkinaväelle taikoja tekevän ja jolta hän silloin oli Karjalan matkoja kysellyt.
Pentti vilkastui heti ja astui lakkipäisen loitsijan luo, joka siinä silmät verestävinä intomielellä puuhaili, päätäänkään vieraisiin päin kääntämättä.
— Tästäkö ne palasivat Jääskessä käyneet ryöstäjät? kysyi hän äkkiä, velhon eteen pysähtyen.