Silloin Manu siirrähti poikansa ruumiin vierestä, ikäänkuin lopullisesti lohkaistakseen itsensä irti siitä, mikä oli hänelle ennen ollut rakkainta, ja rutosti ryhtyäkseen uuteen elämäntehtäväänsä.
— Lähdemme heti!
Ja hän nosti lumiselta kaivonkannelta syliinsä pienen vainajan, nosti hellästi kuin nukkuvan lapsen, ja lähti häntä kantaen kahlaamaan mäellä olevaan aittaan päin.
Pihalla, kaivon luona, seisoivat toiset ääneti katsellen Manun matkaa kinosten halki. Illan hämärä oli jo muuttunut sydäntalven varhaiseksi pimeäksi; lumista luontoa valaisivat vain hallavan taivaan kalpeat tähdet. Kuin aaveelta näytti siinä tuo kinoksessa kahlaava mies, joka kantamuksineen painui varjona sakeaan, valkoiseen metsään. Mutta kaivolle istahtaneen vanhuksen leuka tärisi, hän puhui siinä kuin itsekseen:
— Ajat muuttuivat. Taas tuli vaino ja kosto. Te lähdette… enkä teitä moiti. Tunnen minäkin sen koston polton, vaikka sitä ikäni koetin sammutella. Nyt se roihuaa taas!
Hänen vieressään seisoi Pentti Heinonpoika kuunnellen vanhuksen sanoja vakavissa mietteissä hänkin. Yhtäkkiä oli hän siis näinikään joutunut vainohiihdolle, hän joka aina oli elämänsä kuvitellut rauhalliseksi raatajanelämäksi kotoisilla halmeilla. Ei hän ollut sitä ajatellut vielä tänään aamupäivälläkään lähtiessään kotoa, johon puolisokea isänsä yksin jäi tupaan. Nyt hänelle ukon sanoista selkeni, että tässä on kysymys pitkästä hiihdosta, alkavasta vainon ajasta. Mutta samalla häneen iski selvä käsitys siitä, että hänelläkin on asiaa nyt hiihtää kostamaan, vaikkapa perille asti… Nyt, kun hän kuuli vainolaisen vieneen Marketankin mennessään, vihlasi kipu hänen rintaansa ja hän tunsi, että se tyttö on juuri hänen pelastettava ja pelastettava omakseen. Ja hän siirtyi entistä vakavampana istumaan vanhuksen viereen, jossa hän virkahti:
— En tiennyt kotoa lähtiessäni isälleni sanoa, että tällä hiihdolla pitempään viivyn. Mutta näille maille nyt en kuitenkaan palaa, ennenkuin Marketta on irti ryöstäjäin käsistä.
Hän lausui sen tyynesti, arkailematta, vaikka hän muistikin, että heidän välinsä Lauri-ukon kanssa olivat olleet jäykät. Ja vanhus istui siinä ääneti. Hän oivalsi hyvin, mihin nuorukainen tähtäsi, mutta hän ei kieltänyt, ei käskenyt. Että aika oli muuttunut, sen hän tunsi omassa mielessäänkin. Tyttö oli hänen silmäteränsä; hänen kohtalonsa painoi raskaasti vanhaa sydäntä. Ja melkein mielihyvällä hän senvuoksi kuuli, kun nuorukainen tuokion kuluttua taas rohkeasti jatkoi:
— Jos saan Marketan pelastetuksi, vieläkö silloin, Lauri-setä, kiellätte häntä pääsemästä Suopeltoon emännäksi?
Se oli suoran miehen kysymys ja ansaitsi suoran vastauksen. Nyt vastasi vanhuskin reippaammalla äänellä: