Possesta kuitenkin tuntui, että tähänastiset hyökkäykset olivat olleet vasta kokeiluja ja että tosi oli vielä edessäpäin. Mutta nyt muutamiin päiviin eivät viholliset olleet pommittaneet eivätkä hyökänneet…
— Olisikohan ryssillä aikomus lähettää noita joukkojaan, joita tuolla marssittavat, Tervaniemen puolelle, puheli vouti, yhä seuraten valkoisen ritarin liikkeitä. — Tahtovat ehkä panna saarroksen umpeen, ennenkuin taas hyökkäävät.
Posse seisoi kauan ääneti, ikäänkuin harkiten Pietari-voudin arvelua. Savea oli roiskunut hänen sääriraudoilleen ja ylös haarniskaan asti, jota ei moneen päivään oltu puhdistettu. Posse oli niissä varusteissaan jalkeilla aamusta iltaan ja usein öisinkin pitkää puolustuslinjaansa valvomassa. Keskipäivällä hän tavallisesti tuli itäiseltä muurilta linnaansa vähän levähtämään, mutta silloinkin hän aina, niinkuin nyt, ensiksi nousi Olavintorniin tähystämään. Sieltä oli näköala laajin yli kaupungin ja vihollisleirin, sieltä saattoi hän parhaiten päättää, mitä piirittäjä kulloinkin aikoi ja missä omalla puolella heikkous oli.
Hän nosti hetkeksi raskaan kypärähatun päästään, antaen tuulen leyhytellä noita ohimoilta pensastavia, harmaita tukantupsuja. Hänen kasvoissaan oli ulkoilmaelämän antama raikas punakkuus, mutta nyt oli silmäin ympärillä väsymystä ilmaisevia ryppyjä; hän oli nähtävästi levon tarpeessa. Ja melkein välinpitämättömästi hän, taas päänsä peittäen, vastasi voudille:
— No, sittenpähän linnankin tykit saisivat työtä.
Mutta Pietari-vouti, joka ei irrottanut katsettaan noista ratsuväen liikkeistä, huoahti vakavana:
— Kun olisi ehtinyt Jaakkima Fleming sitä ennen talonpoikineen tänne perille.
Nyt Possekin vilkastui, ja terästä oli taas hänen äänessään, kun hän virkkoi:
— Niin, totta, hän on tulossa. Virolahdeltahan hänen viestinsä saapui, — hän voisi olla jo huomenna täällä.
— Niin voisi. Olisikohan vihollisella hänen tulostaan vihiä?