Pietari-vouti viittasi kädellään sinne kauas kaupungin edessä levenevälle lakeudelle, missä vielä viime kesänä hohtelivat keltaiset peltosarat. Siellä oli nyt uusi kaupunki, paljon suurempi kuin Viipuri, ulottuen Pantsarlahden harjanteilta Papulanlahden ryteikkörantaan saakka. Vieri vieressään näkyi koko tällä alueella mataloita, likasenharmaita telttoja niin kauas kuin silmä kantoi. Hirsitulet paloivat telttojen edustalla, niin että koko se itäinen maisema oli hienon, harmajan savun peitossa, jota tuuli vuoroin lennätti ylös, vuoroin painoi sakeammaksi maata vasten. Noiden liiteleväin savupilvien lomitse näkyi miesjoukkoja häärivän telttojen kupeilla: toiset hinasivat siellä jykeitä piiritystykkejä, joille toiset kivesivät suoperäiseen maahan tukevampaa pohjaa, toiset taas kantoivat suuria hirsiä, joista korkeita piirityskojeita rakensivat, — he kiipeilivät kuin muurahaiset siellä ristisalvoksillaan.
Mutta Pietari-voudin käsi viittasi erityisesti sakeaan ratsuväkiparveen, joka parastaikaa kuin liikkuva piikkivesakko vyöryi kentän poikki Salakkalahden kärkeä kohti. Kirstin sydäntä kouristi: hän oli kuullut juuri noita ratsumiehiä kuvattavan niin hurjiksi ja julmiksi, etteivät ne mitään elävää jättäneet jälkeensä, missä vain kulkivat. Knut Possekin näytti ääneti tarkastavan juuri tuota etäisyydessä kiitävää parvea, ja tuokion kuluttua hän virkkoi kuin itsekseen:
— Se on taas se valkoinen ritari. Jotakin juonta on siellä nytkin tekeillä.
Jo näki tyttökin ratsujoukon etunenässä valkoisen töyhdön vilahtavan, ja hän jäi tarkkaamaan tuota pelottavaksi kuvattua päällikköä, jonka korkeajalkainen ratsu näytti melkein kuin koholla lentävän kentän yli.
— Mutta hyökkäykseen eivät ne näytä tänäänkään ryhtyvän, puhui
Degen, hänkin yhä tutkiskellen vihollisten liikkeitä.
— Viiteen päivään eivät ole nyt hievahtaneet. Juuri se minua arveluttaa.
Knut Posse vainusi venäläisten valmistavan jotakin kepposta ja oli levoton, niinkauan kuin hän ei heidän aikeistaan päässyt selville.
Nelisen viikkoa oli nyt kulunut siitä, kun Viipurissa vihdoin laukesi kauan pingoittunut odotuksen jännitys ja piiritys alkoi. Eräänä päivänä syyskuun keskivaiheilla alkoi Viipuriin tulvia pakolaisia Kivennavalta ja Koivistolta, talonpoikia ja pappeja, miehiä ja naisia, kertoen, että nyt on vainolainen tuhansin miehin lähenemässä. Viipurista pantiin silloin vakoojajoukot liikkeelle, ja nämä palasivat pian ilmoittaen, että nyt on tosi edessä. Silloin poltettiin pois viimeiset sillat, kerättiin rannoilta pois viimeiset venheet ja suljettiin portit. Ja kun aamu valkeni Pyhän Mateuksen, apostolin, päivänä, syyskuun 21:senä, silloin näkivät Viipurin tornien vartijat ensikerran vieraansa. Nuo autiot, metsättömät kukkulat kaupungin ulkopuolella olivat yöllä saaneet asukkaita; niiden rinteillä marssitettiin joukkoja, uusia ja aina uusia, jotka kuin sakovat sadepilvet asettuivat toinen toisensa eteen.
Niitä saapui ehtimiseen kolmen päivän kuluessa, jalkajoukkoja ja ratsujoukkoja; niitä lappoi kuin vettä koskesta. Ällistyneinä ja äänettöminä viipurilaiset sitä muureiltaan katselivat. He katselivat, kuinka viholliset verkalleen ja rauhallisesti pystyttivät telttojaan kukkulain rinteille ja niiden väliselle alangolle ja hinasivat esiin noita neljän sylen pituisia tulikirnujaan ja raskaita, rautaisia heittokoneitaan, jommoisia Viipurissa ei oltu ennen koskaan nähty. Turhaan oli Hartwig Winholt koettanut häiritä heitä siihen noin kiintonaisesti pesiintymästä; hän oli hyökkäillyt heidän vartijainsa kimppuun, tuottaen niille melkoiset mieshukat, hän oli koettanut estää heitä ottamasta haltuunsa Uuraanväylän viereisiä saaria, pistäen satimeen heidän partiojoukkojaan. Mutta mitäpä se tuntui noihin rajattomiin laumoihin. Pian oli Posse oivaltanut, että kaikki voimat olivat säästettävät kaupungin muurien ja tornien vartioimiseen, ja kun viholliset lokakuun alussa panivat toimeen ensimäisen pommituksensa, silloin nähtiin, kuinka tarkalleen joka mies muureilla tarvittiin.
Huumaavalta, melkein herpaisevalta, oli aluksi vaikuttanut se tärisyttävä pauke, joka läksi noista monista kymmenistä pitkin lakeikkoa asetetuista tykeistä. Kamalaa oli ollut varsinkin noiden pitkäin, avosuisten tuliputkien ulvonta, joista muureja vastaan lennätettiin sekä suuria kiviä että valettuja rautakuulia, — niihin verrattuna kuului vain pieneltä pihinältä Viipurin omain tykkein pauke. Maa tärisi, päiväkauden peitti raskas ruudinsavu koko ilman, yrittäen samentaa aistit viipurilaisilta, jotka eivät tämän miespolven varrella olleet piiritystä kestäneet. Jo ensi päivinä pelmuutti tuo pommitus niin pahasti muurin ulkosyrjiä, että heti täytyi käydä niitä öiseen aikaan korjaamassa. Viholliset olivat jo tehneet ryntäyksiäkin muureja vastaan, pääsemättä kuitenkaan vielä vallihautojen yli. Suuren mieshukan olivat heille aina tuottaneet Viipurin tykit, jotka eivät tosin kyenneet noille kaukaa ampuville kirnuille kilpailijoiksi, mutta sen sijaan kylläkin murhaavasti lakasivat kumoon liian lähelle uskaltavia jalka- ja ratsujoukkoja.