— Neitsyt Maarian lempeä esirukous ja Pyhän Henrikin voimakas suojelus vartioikoon teitä, te rakkaan kotimaani puolustajat!
X. IMMEN IKÄVÄ.
Viipurin linnan neitsytkammion kapean, lyijypuitteisen ikkunan syvennyksessä seisoi eräänä lokakuun päivänä taas mustasilmäinen tyttö, katsellen ulos Suomenvedenpohjan selälle, jossa syksyinen kare kävi korkeana. Lehdetön ja kuin raiskattu oli Hiekkaniemen lepikkoranta, jolla kylmä aalto huuhteli alastonta kalliota. Tyttöstä melkein puistatti, kun hän taas, niinkuin niin usein ennenkin, tiukasti tarkasteli ulappaa nähdäkseen, eikö tuon harmajan selän takaa jo palaa se pieni venhe, joka toista kuukautta sitten sinne loittoni ja häipyi. Ei näkynyt palaavaksi, ei näkynyt yhtään venhettä koko aavalla selällä.
Kirsti-neiti hypelteli niitä nuoria, joilla hänen musta pukunsa oli rinnalta nyöritetty, jättäen kaistaleen vaaleaa alusmekkoa näkyviin, — hän haki rukousnauhaansa, johon hän usein sai turvautua painaakseen alas esiin pyrkivät kyyneleet. Niin levotonna sykki pieni sydän siellä mekon alla, aina levottomammin joka päivä. Kalvennut oli jo verevä poskikin, niin ankarasti oli häntä rangaissut se paha poika — pienestä leikinlaskusta vain. Mutta jospa se nyt palaisi, kaikki hän anteeksi saisi. Vaan hän ei palaa…!
Ei asettunut levottomuus rukousnauhaankaan. Neitonen siirtyi kangaspuihin ja koetti kutoa, mutta haluttomasti juoksi pirta ja lanka katkeili. Raskaita askeleita kuului torniin vievistä rappusista. Kirsti kuunteli: niin, se oli linnanherra tuo, joka edellä kepeämmin kapusi; Degen-voudin askeleet taas olivat nuo tanakammat. Tyttö nousi, kääräsi äkkiä pitkän huivin palmikkojensa peitoksi, heitti turkiksilla reunustetun villavaipan hartioilleen ja seisoi ovella tuokion kahdenvaiheilla. Uskaltaisikohan taas kysäistä…? Sehän on turhaa…! Mutta miksei uskalla; ehkä on Pietari-vouti saanut jonkun viestin… Onhan se mahdollista, sillä vielä on liike vapaa Juustilaan päin. Tyttö puikahti päättävästi ulos ja läksi kiireesti kipittämään noita kapeita, puolipimeitä kiviportaita torniin. Rintakaiteeseen nojaten seisoivat siellä jo nuo vanhat, rautapukuiset herrat, ääneti katsellen itäistä maisemaa. Tyttö pysähtyi tuokioksi heidän taakseen, kooten ympärilleen vaippaansa, jota tuuli repi. Sitten hän rohkasi mielensä ja kysyi hiljaa Pietari-voudilta:
— Eikö ole Evertistä mitään kuulunut?
Hetkisen viivähti huolenilme voudin kuparinruskeilla kasvoilla, mutta hymyyn ne taas sulivat, kun hän vastasi:
— Ei, lapseni, mutta hän tulee kyllä Pentin ja Hintsan matkassa. Ole huoletta!
— Lienevätkö hengissäkään enää, huoahti tyttö, koettaen turhaan salata ikäväänsä ja huoltaan.
— Ehkei heillä ole siellä vaara sen suurempi kuin täälläkään.
Katsoppas tuonne, Kirsti!