Märkä oli maa ja harmaja taivas, kun Viipurin väki taas saatteli piispaa ja hänen seuralaisiaan laivarantaan, jossa Suomen herrat nyt hyvästelivät poismatkustavia perheitään, tietämättä, tapaisivatko näitä enää koskaan. Alakuloisiksi pyrkivät painumaan muidenkin saattajain mielet. Piispan lähtiessä tuntui siellä, kuin olisi juopa asettumassa heidän ja muun Suomen välille. Täyttyyköhän se juopa enää koskaan, se epäilys, heitä kalvoi.
Piispan vartioväki, 70 rotevaa, haarniskaanpuettua soturia, seisoi komeana rintamana muurin kupeella, kun Maunu Särkilahti sihteerinsä ja Knut Possen välissä astui linnasta rantatietä myöten laiturille. Heidän kiiltoharjaiset kypäränsä, heidän pyöreät kilpensä, joista hohteli vaskinen risti ja hopeanvärinen tähti, sekä heidän väljät punavalkoiset asetakkinsa täyttivät Tönne-herrankin uljaat valiomiehet kateudella. Ihaillen seisoivat Viipurin pojat tuon pienen, vaan komean rintaman ympärillä, ja porvareistakin kuului joku toiselleen kuiskaavan:
— Olisipa meillä tuollaista väkeä Viipurissa!
Laiturilla hyvästeltyään häntä saattamaan saapuneet herrat, käännähti piispa henkivartiainsa puoleen ja kävi heillekin hyvästejä heittämään. Ihmetellen sitä väkijoukko katseli, ja Posse kysyi hämmästyneenä piispalta:
— Etkö ota henkivartioitasi mukaasi Maunu?
— Te tarvitsette ne täällä paremmin kuin minä, vastasi piispa. — Ne ovat kelpo miehiä ja minulle rakkaita, — käytä heitä silloin, kun sinun täytyy iskeä isku nopeasti ja voimalla. Sinun ja Pyhän Yrjänän suojelukseen heidät jätän.
— Mutta vesillä väijyy merirosvoja…
— Ehkä vie nopea alukseni, Pyhän Egidiuksen suojeluksessa, minut, ukkovanhan, ehyenä Turkuun. Sitäpaitsi osaavat laivurini ja Paavali-maisteri laukaista lombardiimme, jos rosvot liian lähelle tulevat. Itselläni on minulla alttari laivassa, sen ääressä taistelen minä rukouksen aseilla teidän ja koko köyhän maamme puolesta.
Piispa laski molemmat kätensä hellästi vanhan ystävänsä hartioille ja leväytti ne sitten jäähyväisiksi yli tuon rannalla äänettömässä hartaudessa seisovan väkijoukon. Hän siten ikäänkuin siunasi koko tuon hänelle rakkaan Viipurin, jota hän nimitti hiippansa kalliiksi helmeksi ja jonka hän nyt jätti kohtalojaan kohden kulkemaan. Mutta se väkijoukko, joka rannalle jäi, tunsi tuolla hetkellä, kuin olisi sen juovan yli, jonka se näki eteensä avartuvan, sittenkin jäänyt leijailemaan piispan rohkaiseva henki ja hänen luja uskonsa.
Laiva loittoni rannasta. Vielä kerran kuului sen kannelta Maunu
Särkilahden soinnukas ääni, kun hän viimeisen siunauksensa saneli: