Rohkeammalla mielellä läksi piispa uhatusta Viipuristaan, kuin hän oli sinne tullut. Ennen lähtöään suunnitteli hän yhdessä Viipuriin jääväin Suomen herrain kanssa vielä eräitä viimeisiä toimenpiteitä. Maan kaikille talonpojille oli kuulutettava uusi käsky nostoväen lähettämisestä maata puolustamaan; mies talosta oli aseisiin kutsuttava, ja nämä nostomiehet olivat koottavat Kymijoelle, kunnes Viipurista saapuisi niille tarkemmat ohjeet. Aseita ja muonaa lupasi piispa vieläkin, viimeiset voimansa ponnistaen, kerätä näille uusille joukoille Länsi-Suomesta. Olipa Turun linnanherra Didrik Hannunpoikakin luvannut lähettää osan linnueestaan, joka ei ollutkaan suuri, Kymijoelle. Hän oli selittänyt, että jos Viipurin heti alussa kävisi hullusti, silloin olisi hyvä, että edes jotakin väkeä olisi vihollisen tiellä, pysäyttämässä sen kulkua Turkuun päin. Sitä varten oli jo noille Turun huoveille annettu käsky saapuvain talonpoikaisjoukkojen avulla rakentaa murroksia rantatielle, Kymin tienoille, siellä vihollisia vartoakseen.
Mutta tämä suunnitelma ei miellyttänyt Knut Possea. Kun siitä neuvoteltiin Viipurin vaakunasalissa piispan lähtöpäivän aamuna, seisoi hän kauan ääneti hajallareisin uunin edessä — se oli hänen mieluinen lepo- ja miettimisasentonsa — ja murisi siinä kuin vanha sotakarhu. Vihdoin hän virkkoi melkein vihaisena:
— Didrik Hannunpoika on jänis, — meitä eivät auta murrokset
Kymijoella, jos Viipuri menee. Ne ovat meille vain vahingoksi.
— Kuinka niin? kysyi piispa, ymmärtämättä vanhaa ystäväänsä. —
Eihän vara venettä kaada.
— Tällainen vara voi kaataa. Ne puuhat näet vain idättävät väestössä epäilystä siitä, että me täällä Viipurissa emme kestä. Meidän täytyy kestää ja kansan täytyy luottaa meihin!
— Te tahdotte siis laskea kaikki yhdelle laudalle, lausui Paavali-maisteri, joka hänkin pyrki katsomaan tätä asiaa hiukan Turun kannalta.
— Niin on asema, vastasi Posse tyynemmin, — eikä se riipu meistä. Jos Viipuri kaatuu, on Suomen kohtalo ratkaistu; älkäämme tätä tosiasiaa koettako itseltämme kieltää. Turhaa on tinkiä!
Sisimpänä sydämessään tunsivat kaikki, että tämä Knut Possen vaatimus kaikkien toiveiden kiinnittämisestä Viipuriin ja sen puolustajain tarmoon oli kuin olikin tosi. Ja vastaanpuhumatta yhtyivät kaikki Possen päätökseen, kun hän tuokion kuluttua ikäänkuin ratkaisuna saneli:
— Tuo Kymille kokoontuva väki on tuotava tänne. Sieltä se hajaantuisi kuin akanat tuuleen, mutta täällä on varaväkeä tarvis.
Jaakkima Fleming, Louhisaaren herra, tarjoutui yhdessä jalosyntyisen Niilo Pentinpojan kanssa lähtemään Kymijoelle, vastaanottamaan noita eri tahoilta saapuvia talonpoikaisjoukkoja ja johtamaan niitä Turun huovien avulla Viipuriin. Aikaa oli käytettävä viimeiseen hetkeen asti, väsymättä, epäilemättä. Sillä päätöksellä hajaannuttiin.