— Oikein, pojat, oppikaa nyt aseita käyttämään. Sitten, kun kerran valmistutte papeiksi Karjalaan, voitte ylpeydellä muistella olleenne mukana kotiseutunne puolustamisessa. — Ja pitkään, karkeaan harmaaveljesviittaansa puetulta opettajalta, jolla oli uumenillaan köyden asemasta leveä miekkavyö ja päässään kypärähattu — omituinen munkin ja soturin sekailmiö, — häneltä piispa kysyi:
— Oletko, mestari, itse koskaan ennen aseita käyttänyt?
— En, luostarista siirryin tänne kouluun.
— Sinussa on kuitenkin jäntereitä, näen. Mutta vaali säästäen kirkkoni nuoria vesoja, mestari!
Syvästi liikutettuna siunasi piispa senkin pienen asejoukon.
Raatihuoneenportilla oli vahdinmuutto, ja siellä oli nyt tavallista enemmän koolla kirjavaa väkeä, porvareita, käsityöläisiä ja kantajia, oli saksalaisia, ruotsalaisia, oli suomalaisia. Piispa tiesi, että nämä eri kansallisuudet olivat Viipurissa niinkuin Turussakin olleet hyvin riitaiset keskenään, kilpailleet ei ainoastaan sanoin ja käsin vaan usein kättä pitemmälläkin elinkeinoista, majamiehistä ja kaupungin hallinnosta. Nyt näki hän heidän tuossa portilla, jossa soi omituinen kieltensekotus, kaikessa sovinnossa järjestävän vahdinmuuttoa, totellen alttiisti punaviittaisen pormestarin käskyjä. Tälle piispa lausui:
— Näyttäähän jo viha lauhtuneen saksalaisten ja suomalaisten väliltä.
— Niin, yhteinen lehmä on ojassa, vastasi pormestari. — Erikseen me kyllä vielä sijoitamme erikieliset, mutta nyt ne pysyvät hammastelematta.
— Yhteinen kohtalo sitoo. Toivokaamme, että se myös puhdistaa ja pehmittää mielet rauhanaikojakin varten!
* * * * *