— Niin, menen kyllä; yöllä on taas oltava jalkeilla.
Hän lähti laskeutumaan porrasaukosta. Mutta ennenkuin hän sinne oli ehtinyt, nykäsi nuori tyttö, joka levottomana taas oli tarkastellut Suomenveden syysmyrskyistä selkää, häntä käsivarresta ja viittasi vilkkaasti yli noiden mustien vesien. Niin oli hänen mielensä kiihtynyt, että hän vain vaivoin sai sanat suustaan:
— Katsokaa, katsokaa… sieltä se palaa… se venhe!
— Niin, venhe sieltä näkyy soutavan, virkahti Posse, pysähtyen tuota aalloilla lastuna kelluvaa alusta katsomaan.
Mutta tyttö oli jo rynnännyt Pietari-voudinkin käsivarteen ja kyseli hengästyneenä:
— Onko… onko se Evertin venhe?
— Sitä en voi nähdä, vastasi vanhus. — Mutta tänne se soutaa; mene vastaan!
Vene läheni nopeasti lännenpuoleista rantaa, pyrkien vihollisten näkyvistä linnan suojaan. Lentäen laskeusi mustasilmäinen tyttö tornin kapeita rappusia, kiirehtien linnan pohjoispäässä olevalle venhelaiturille, ja sinne käveli Possekin hänen jälestään. Ei ollut kuitenkaan saapuva venhe Kirsti-neidin odottama. Alakuloisena jäi tyttö muurin reunalta katselemaan yksinäistä, outoa soutajaa, joka linnan kupeitse laski myötävirtaa kaupunkiin päin. Mutta Posse, joka tunsi miehen erääksi kaupungin kalastajaksi, huusi hänet pysähtymään ja kysyi:
— Mistä soudat, Hauki-Antti?
— Lavolassa kävin kätkemässä mertani, etteivät niitä ryssät hävittäisi, huusi kalastaja vastaan.