— Näkyikö vihollisia joella?
— Näkyipä liiaksikin. — Soutaja pysähdytti venheensä rantakiville.
— Niitä ihan kuhisi siellä ylempänä Vatikiven kaalamossa.
Knut Possen ääni terästyi:
— Näyttivätkö ne pyrkivän siitä yli?
— En liian lähelle mennyt, mutta metsän läpi kuulin ryskettä, kun he siellä kaatoivat hirsiä ja vetivät niitä koskelle.
— Ja mitä luulet heidän siellä rakentavan?
— Hirsisiltaa koskeen, — näinhän siellä miehiä paaluja lyömässä…
Possen huulilta pääsi hiljainen vihellys. Nyt hän ymmärsi valkoisen ritarin vehkeet, — se puuhaa siis todella retkeä Lavolan ympäri Viipurin eteläpuolelle, piiritettyjen selkään. Sitä varten tarvitaan nyt silta Juustilan jokeen!
— Vai saarretaan nyt Viipuri umpeen, puheli hän kuin itsekseen. —
No, kylläpä heiltä siihen väkeä riittää!
Olihan Posse arvannut, että viholliset tulisivat ulontamaan saarron myöskin lännen puolelle, siten kaupungin puolustusvoimia yhä useammille tahoille pilkkoakseen. Mutta siitä, että he juuri nyt olivat tuohon kierrokseen ryhtyneet, siitä aavisti hän pahan juonen. Heillä on siis todella tieto Jaakkima Flemingin apujoukon saapumisesta, ja sen he tahtovat jo taipaleella nujertaa. Mutta se on toki estettävä, päätteli Posse samassa, ja hänen äsken väsyneet kasvonsa olivat taas pingoitettua terästä, kun hän yhtäkkiä lausui soutajan uutista kuulemaan kertyneille miehilleen: