— Huomiseen asti on vihollisia estettävä pääsemästä
Vatikivenkoskesta yli. Heitä on hidastettava millä hinnalla tahansa.
Tänä yönä tarvitaan Maunu-piispan miehiä!
Tuossa tuokiossa kävi Posse jo jakelemaan määräyksiään, — ei tullut mitään hänen levolle lähdöstään sinä päivänä. Yksi huovi ratsasti hetken kuluttua Mäkitörmin kutsumaan Hartwig Winholtia linnanherran puheille, toinen kävi keräämään kalastajain venheitä illaksi linnan alle, kolmas vei viestin piispan miehille. Ja Winholtin kanssa neuvoteltuaan päätti Posse, että vielä samana iltana isonlainen venhekunta soutaisi Juustilan joelle, hävittämään äkkirynnäköllä vihollisten siltatyöt sieltä ja siten hidastamaan heidän kiertoliikettään. Winholt tarjoutui retken päälliköksi, ja iloiset Höyhenhatut pääsivät mukaan johtamaan Uudenmaan talonpoikia, jotka piispanväen ja aatelisten asepalvelijain lisäksi määrättiin tälle matkalle lähtemään.
Iltapäivällä venheet laitettiin kuntoon. Vesiportilla vahtia pitäneet uusmaalaiset talonpojat sijoitettiin niihin soutajiksi, ja heti pimeän tultua läksi retkikunta viillettämään illaksi tyyntynyttä selkää pitkin pohjoiseen päin.
Omituisen levottomana seisoi silloin Posse muurin reunalla, katsellen miestensä menoa. Se retki oli välttämätön, jos mieli pelastaa Flemingin talonpojat, sehän oli selvä, ja Winholtin taitoonhan hän täysin luotti. Mutta sittenkin… hänen olkapäässään olevaa arpea, joka oli kotoisin Brunkebergin taistelusta, oli taas ruvennut vihavoimaan, ja kun sitä rupesi näin alakuun aikana kolottamaan, ennusti se hänelle aina jotakin ikävää. Posse oli taikauskoinen, eikä hän koettanutkaan vapautua niistä aavistavista mielialoista, jotka hänet usein valtasivat. Hän koetti vain tuntonsa herkimmillä säikeillä tutkia, mitä näkymättömät henget hänelle näin neuvoivat.
Raskain askelin laskeutui linnanherra muurilta ja käveli verkalleen pimeän linnanpihan ja laskusillan yli kaupungin puolelle; Winholtin poissaollessa oli näet hänen vietettävä yönsä Mäkitornissa. Sillan korvassa näki hän yksinäisen naisen seisovan Tiurinukon luona utelemassa sydämensä huolia. Niin, nuori Kirsti-neitihän se oli. Hänet oli kai nyt se uusi levottomuus, jonka tieto vihollisten asettumisesta Juustilan joelle oli hänessä synnyttänyt, ajanut noidalta neuvoja kyselemään. Niin Posse päätteli, ja hän kysäsi kylmissään vapisevalta immeltä:
— Mitä haltija sanoo, — palaako sulho?
— Ukko kertoo hänen palaavan, vastasi tyttö innolla, joka ilmaisi huolten ja ikävän keskeltä jo orastavaa toivoa. — Mutta, jalo herra, uskaltaako hänen luottaa?
Posse hymähti hyväntahtoisesti:
— Luota pois, se helpottaa huoliasi. Luottaisinhan minäkin, jos hän minulle jotakin arpoisi.
— Ja viskaten kolikan velhon pataan virkkoi hän: