— Katso, kertooko haltijasi tänäänkään minulle mitään?
— Itse tiennet aavistuksesi. Mitä niitä minulta kyselet? vastasi velho vältellen. — Vielä ei ole liemeni sinulle valmis.
— Se on ehkä valmis silloin, kun aikamme on täytetty, virkkoi Posse raskasmielisenä. Mutta sitten hän taas, neitoa rauhoittaakseen, virkkoi tyyneesti:
— Mene levolle, tyttöni, ja vaali toivoasi, se sinulle antaa ikävässäsi voimaa. Sitä minäkin koetan vaalia, ja sen avulla kestän.
Kirsti-neiti juoksi kevyin askelin sillan yli linnaan takaisin, ja velhokin lähti ansiopaikaltaan majataloonsa köpittämään. Knut Posse käveli yksin edelleen muurinvierustaa sen itäsivustalle. Ilta oli pimeä; kuoleman äänettömyys vallitsi tuossa levolle jo laittautuneessa kaupungissa, niin syvä äänettömyys, että se tuntui miltei uhkaavalta. Ja rotevan soturin täytyi terottaa katseensa, muurille silmäillessään, sillä hänestä melkein tuntui, kuin siellä olisi liidellyt pahan ilman lintuja suurin, harmajin siivin.
XI. VATIKIVEN TAISTELU.
Pimeimmillään oli syksyn pilvinen yö, kun Viipurin linnan venhekunta, vajaan peninkulman taipaleen soudettuaan, laski Lavolan suulle. Maata tuskin häämöittikään, mutta tuulen jälkeen vielä käyvä kare kertoi, että ranta on lähellä. Sounti hiljeni ja kuin hiiviskellen läksivät venheet pitkänä jonona nousemaan vastavirtaa joelle. Airot toisinaan raapasivat rantakiviä ja sotkeutuivat pajukkoon, joka matalana ryömi veden rajassa. Mutta edestäpäin kuului kosken tasainen kohina ja sitä kohden johtajavenhe, toisten seuraamana, viiletti.
Kappaleen matkaa kosken alapuolella laskivat venheet maihin joen läntiselle rannalle. Väki nousi venheistä ja läksi ennakolta annettujen ohjeiden mukaan astumaan rinnettä myöten lepikon läpi koskelle. Tarkoitus oli hyökätä äkkiarvaamatta lauttasillan vartijain kimppuun, mutta helppopa ei ollut hiljaa samota tuon sakean rantavesakon halki. Oksia katkeili ja risukot ryskivät, ja pianpa rupesi pimeässä yössä kuulumaan ääniä, jotka ilmaisivat, että venäläiset olivat kuulleet vieraiden tulon ja antoivat merkkejä toisilleen. Kosken kohinaan sekaantui juoksevain askelten töminää ja katkonaisia varoitushuutoja.
— Ne pakenevat henkensä edestä, kuiskasi Maunu Frille iloisena Winholtille, kun he piispan väen etunenässä kiirehtivät koskelle päin. Frille-veljesten oli kyllä oikeastaan määrä johtaa uusmaalaisia talonpoikia, jotka kulkivat asemiesten perässä, mutta he eivät malttaneet jäädä sinne jälkijoukkoon, vaan tahtoivat tapansa mukaan olla ensimäisinä iskemässä.
— Kunhan eivät jäisi meitä väijymään, vastasi Winholt vakavana. —
Tämä meno ei minua miellytä; kuljetaan kuin säkkipäässä.