Yön pimeys ja nuo siinä kaikuvat vieraat äänet ajoivat omituisen rauhattomuuden tunteen metsän läpi hiipiviin miehiin. Winholtkin jo epäili, olisiko parempi odottaa aamun tuloa ja hyökätä vasta sitten, sillä eihän ollut tietoa, paljoko tuota vartioväkeä on ja missä se piilee. Mutta ylempää kosken alta kuului jo etummaisten miesten kehottava huuto:
— Tännepäin, miehet, täällä on lauttasilta!
— Ja vartijatko poissa? kysyi Winholt, astuen esille vesakosta koskenviereiselle aukealle, jossa ranta toki hämärästi erottautui virtaavasta vedestä.
— Ei ole täällä ketään, vastasi Juhana Frille, joka veljensä kanssa jo kompuroi lauttapaikalla olevain hirsikasain keskellä.
— Tuonne pakenevat vartijat, — kuule kun ryskyy metsä! lisäsi Maunu Frille, kopeloiden äsken rakennetun hirsilautan rantaan iskettyjä tukipaaluja.
— Siis heti työhön käsiksi, siltaa purkamaan komensi Winholt.
Rutosti kävivät miehet katkomaan niitä paksuja vitsaksia, joilla veden varassa kelluva hirsisilta oli rantapylväisiin sidottu, ja hirret läksivät yksitellen virralle solumaan. Rohkeammaksi paisui nyt miesten mieli, ja äänekäs rupatus soi pian pitkin pimeää ahdetta, johon venheiltä nousi yhä uusia joukkoja.
Silloin kuului yhtäkkiä ylempää törmältä, sieltä, mihin vihollisten vartijat äsken olivat väistyneet, läpi yön peljästynyt huuto:
— Täällä väijyvät venäläiset…
Oli tuokion äänetöntä. Vaan sitten rupesi lepikosta kuulumaan rymyä ja juoksua; sieltä kajahti säikähtyneiden talonpoikain hätäisiä huudahduksia: