— Vainolaiset hyökkäävät…!
— Edestä pois… nyt venheisiin…! Vesakkorinteeltä, jossa talonpojat vielä olivat sekaisena joukkona tulla kolunneet, syntyi tavaton sekasorto. Kukaan ei tiennyt, mitä oikein oli tapahtunut; ei tunnettu siinä pimeässä, kuka oli ystävä, kuka vihollinen, kaikki työnsivät toisiaan; toiset kompastuivat kiviin, toiset juoksivat heidän ylitseen, jokainen koetti henkensä kaupalla kiirehtiä venhevalkamaan takaisin.
Umpimähkään he venheille ryntäsivät, omiaan tuntematta; he työnsivät alukset vesille ja syöksyivät niihin päällekkäin silmittömän pakokauhun valtaamina. Yksiin venheisiin työntyi siten liiaksi väkeä, toiset läksivät melkein tyhjiltään rannasta, ja sanomaton mellakka vallitsi niiden ääressä vesirajassa. Venheet olivat toinen toisensa tiellä, ja virta painoi niitä kiviä vasten, jolloin moni niistä hulahti vettä täyteen. Uimasilleen joutuneista miehistä moni hukkui; osa vain pääsi rämpimään maihin. Ja rantaa pitkin juoksentelivat myöhemmin tulleet yhä edestakaisin, hakien turhaan pajukosta aluksiaan…
Sanomaton oli se sekasorto.
Kosken partaalla Winholt suomeksi ja saksaksi kiroili ja karjui miehilleen, vaatien heitä asettumaan. Koko pelotus oli ollut aiheeton. Vihollista ei näkynyt, ei kuulunut. Joku talonpoika oli pensaikossa tavannut pakoon pyrkivän venäläisen vartijan ja joutunut tämän kanssa käsirysyyn, — siitä koko hälinä.
Mutta öisten äänien ja omain mielikuvainsa pelottamat talonpojat olivat yhä mielettöminä kauhusta, ja kauan kesti ennenkuin he rauhoittuivat. Kauhunsekainen vavistus heitä edelleenkin ahdisti, kun he nyt rannalta palattuaan märkinä ja uupuneina aamun valkenemista odottaen istuivat yökosteisella törmällä ja tarinoillaan yhä toisiaan säikyttelivät.
Winholt tahtoi viipyä yön koskella, vihollisia pidättääkseen. Mutta tuskallinen oli se yö. Aatelisherrat, jotka sillan purettuaan asepalvelijoineen vartioitsivat kaalamoa, katuivat, että olivat ollenkaan ottaneet talonpoikia mukaansa, ja koettivat turhaan ylläpitää toisissaan rohkeaa mieltä.
Vihdoin sarasti toki aamu kylmänä, sumuisena, ja harmajana. Maisemat, jotka vähitellen hämärinä häämöittivät sumumerestä, ne ikäänkuin kylpivät syksyisessä usvassa, ja kauan kesti, ennenkuin sen keskeltä esineet erottuivat toisistaan. Winholt kävi tarkastamassa joukkoansa. Mutta juuri kun hän nousi kosken kohdalla olevalle törmälle, jossa piispan rotevat miehet pitivät vahtia, karautti metsästä esiin ratsujoukko, kuin kohoten kosteasta maasta, ja samalla näkyi valkoinen töyhtö välähtävän puitten lomissa…
— Valkoinen ritari tulossa!
— Venäläinen ratsuväki ryntää!