Niin kajahtivat taas huudot miesten riveissä, ja onnettomuutta ennustaen ne vyöryivät mäeltä alas koskelle ja sieltä lepikkoon, äskeisestä hengen hädästään vielä hervottomain talonpoikain pelästyneeseen joukkoon.

Nyt niissä huudoissa oli perää. Illalla, vähän ennen Viipurin väen saapumista Vatikivelle, oli juuri valmistunutta lauttasiltaa myöten viety virran yli osasto venäläistä ratsuväkeä, juuri sitä samaa väkeä, jonka kulkua Papulanlahden kärkeen Knut Posse oli päivällä Olavintornista seurannut. Se oli lähtenyt kiertämään Suomenvedenpohjaa, katkaistakseen tien Viipuriin saapuvilta suomalaisilta apujoukoilta. Winholtilla ei siitä vielä ollut mitään vihiä. Mutta hän älysi nyt heti, että tuolle venäläisjoukolle, joka kai oli yöpynyt jonkun matkan päähän Vatikivestä, olivat sillan vartijat koskelta paetessaan yöpimeällä lennättäneet sanan viipurilaisten saapumisesta, ja tämä ratsuväki se nyt, heti aamun sarastaessa, kiireellä palasi joelle takaisin, peljäten itse joutuvansa satimeen. Siten se nyt yhtäkkiä karahti metsästä ällistyneiden nihtien kimppuun.

Mutta Hartwig Winholt ei hätääntynyt. Hän järjesti nopeasti toisten aatelisherrain avulla miehensä vastarintaan. Ottelu syntyi heti siinä törmällä, jonne aatelispalvelijat joelta kiiruhtivat piispanmiesten avuksi. Sana laitettiin alempana oleville talonpojille, että hekin rientäisivät otteluun, mutta vaikka taistelu törmällä pian kiihtyi kuumaksi, ei talonpoikia näkynyt, ei kuulunut.

Taas oli pakokauhu vallannut talonpoikaiset miehet. Se pimeän ja kylmän tuoma pelon tunne, joka heitä pitkin yötä oli värisyttänyt, se oli heti kuohahtanut, kun törmältä alkoi kuulua aseiden kalsketta ja ratsujen töminää, ja se sai heidät taas sokeina ryntäämään venheilleen. Eivät edes rohkeimmat miehet voineet tuota vesakon läpi vyöryvää joukkoa pysäyttää, — turhaan Höyhenhatutkin koettivat pakenevia pidättää. Taas uudistui rannassa äskeinen tungos ja hätä, toiset työnsivät venheitä vesille, toiset niitä pidättelivät itse mukaan päästäkseen; aluksia kallistui ja kaatui, kuten äskenkin, ja miehiä puljahti joukottain jokeen…

Mutta ahteella taistelivat sillävälin piispan henkivartijat ja aatelispalvelijat sitkeästi ratsumiehiä vastaan, joita yhä sikisi metsästä. Vain verkalleen he peräytyivät lepikkoon, jossa ratsumiesten oli vaikeampi liikkua ja käyttää pitkiä peitsiään. Winholtin aikomus oli vähitellen peräytyä venheille, nousta niihin, ja lähteä kiireellä soutamaan. Mutta kun peräytyvät joukot näin olivat yhä taistellen ehtineet venhevalkaman kohdalle, josta aikoivat äkkiä pyörrältää aluksiinsa, silloin he eivät enää nähneetkään venheitä rannalla. Talonpojat soutivat jo joella, ja toiset venheet kelluivat kumollaan virrassa tai täyttyneinä rantakivien välissä. Aatelispalvelijat huusivat poistuvia palaamaan, mutta nämä eivät näyttäneet mitään ymmärtävän. Vesakon läpi ryntäsivät sillävälin viholliset, jotka olivat oivaltaneet vastustajainsa hädän ja itse olivat laskeutuneet hevosten seljästä, hurjin huudoin ja voitonvarmoina peräytyväin kimppuun. Näitä kaatui mies toisensa perästä toivottomassa taistelussa.

Winholt raivosi ja raskasmielisinä katselivat toiset herrat, kuinka heidän urhea joukkonsa siinä suotta sulamistaan suli. He eivät ymmärtäneet muuta, kuin että he olivat kaikki tuomitut kaatumaan siihen rantaäyräälle, johon he jo olivat puristetut veden ja vihollispeitsien väliin. Niilo Pentinpoika näkyi hurjasti tapellessaan kompastuvan, ja kohta oli puolikymmentä keihästä ojona häntä kohti. Höyhenhatut ottelivat vielä vesakossa rinnakkain kuin sankarit, niin että heidän sulkansa näyttivät lepikossa hyppiviltä linnuilta, mutta peräydyttävä oli heidänkin siihen rannalle Hartwig Winholtin ympärille, johon viimeiset eloonjääneet viipurilaiset ryhmittyivät.

— Tähän kai meidät nyt listitään kuin nauriit, virkkoi Juhana
Frille, leikkiään vieläkään unhottamatta.

— Mutta hyvän hinnan me hengestämme otamme, vastasi Winholt, viitaten kaatuneisiin viholliskasoihin.

Tuokioksi toki talttui vihollisten vimma. Heille kajahti näet koskelta, hävitetyn sillan tienoilta joku varoitushuuto, jota suomalaiset eivät ymmärtäneet, mutta joka monistuen kulki eteenpäin rantaa myöten, ja pani ryntääjät hetkeksi empimään. Jo miettivät viipurilaiset käyttää tuota henkilomaa paetakseen metsään, niin toivottomalta kuin sellainen pako näyttikin. Mutta samassa näkivät he venheen soutavan virtaa alaspäin, — sen venheen olivat siis venäläiset ensiksi nähneet ja arvelleet joelta saapuvan suomalaisille apua.

Haapion perässä seisoi mies pystyssä, ihmetellen rannalta soivaa melua. Hänet Winholt tunsi, — nehän olivat noita Savonlinnassa käyneitä sananviejiä —, hän jo viittasi heitä rantaan. Mutta liian pieni oli Evert Degenin haapio, pelastaakseen noita vielä hengissä olevia asemiehiä. Siksi laski perässä seisova Pentti Heinonpoika haapionsa kivikkoon tarttuneen, kumotun sotavenheen kylkeen ja kävi sitä rantaan hinaamaan. Miehiä juoksi rannalta veteen, he nostivat venheen kohdalleen, ja siihen nyt Winholt hoputti hetken huoahtaneita miehiään pelastautumaan.