Ja tuokion kuluttua katseli yksinäinen ukko, kuinka neljä miestä peräkkäin nousi halmeen loivaa rinnettä itäänpäin, yönhämärää vesakkoa kohti. Etummaisena hiihti Manu varmana ja vantterana; hänen jokainen hartiavoimainen sauvansysäyksensä näytti kertovan vihaa ja kostoa. Hänen jäljessään tyrkki Pentti keveästi sompakeihäällään hankea ja nuori Viljo samosi hänen ladussaan, jäntevästi pyrkien Ilvesmäen Hintsan pitkäin suksien edestä pois. Hetkisen vilahti vielä loittonevia varjoja harvasta vesakosta; vielä niiden näkyvistäkin häivyttyä kuului suksen hiivittävää sihinää. Mutta sekin ääni vaikeni.
Taas oli kuoleman hiljaista autiolla pihalla. Yksinäinen vanhus seisoi kauan kumarana lumipeittoisten raunioiden keskellä. Oli kuin eivät jähmettyneet, vanhat jäsenet olisi enää liikkeelle lähteneetkään. Vihdoin hän toki astui askeleen rantaan päin. Mutta poltetun pirttinsä raunioiden ohitse kahlatessaan upposi hänen sauvansa syvälle kinokseen, ja sieltä alta tuntui nousevan hiljainen ääni, kuin valitus haudasta…
Yksinäinen vanhus kävi kaivamaan lunta, tutkiakseen, mikä siellä oli helähtänyt. Niin, arvasihan hän sen, sauva oli sattunut palaneen kanteleen kieliin, ne hän sieltä nyt vapisevassa kourassaan nosti. Se oli se sama kannel, jota oli soitettu silloin, kun hän ensi kerran toi uuteen tupaan nuorikkonsa, sen, jolle oli oksittu tuo vanhin kuusi karsikkomäellä.
Palaneet kielet käpristyivät kerälle. Vanhus viskasi ne kädestään hankeen ja lähti laskeutumaan saunaan päin, sitä lämmittääkseen, siinä alottaakseen yksinäisen erakkoelämänsä.
II. KYRÖNSALMEN TARINA.
Savon uuden linnan luoteisen kivitornin laella seisoi eräänä toukokuun iltana rintavarustukseen nojautuneina kaksi miestä. Saaren korkea kallioranta ja sen jyrkänteelle rakennettu harmaakivilinna loivat jo laajan, mustan varjon virran syvään, synkkään veteen. Salmea ympäröivät matalarantaiset niemet ja pikkusaaret, joista metsä oli poltettu pois, näyttivät elottomilta ja kylmänharmailta tuossa illan kalpeassa valossa. Tummansinertävät salot ja värähtämättömät, valkoisilta välkkyvät vedet vaihtelivat etäämpänä sekä Haukiveden että Pihlajaveden puolella.
Kuin erakko korvessa seisoi Savon uusi, Pyhälle Olaville omistettu linna tämän laajan, äänettömän erämaan keskellä. Oli kevättulva Kyrönsalmessa, siellä loiskuivat laineet hiljaa linnan peruskallioita vastaan. Mutta tämän solinan keskellä olivat tornissa seisovat miehet kuulevinaan muitakin ääniä, ja niitä he hengitystään pidellen nyt tarkkasivat. Olihan kerrottu, että Kyrönsalmen haltija joskus iltasin nousee syvänteestä laineikkoon soittamaan kanneltaan ja että sen soiton helinä silloin kuuluu törmälle asti. Vartijoista toinen, nuorempi, oli nyt ollut salmesta soittoa kuulevinaan.
— En minä mitään kuule, virkkoi vanhempi, hilperokeihästä kädessään pitelevä vartija ja siirtyi taas tornin keskelle maisemia katselemaan. Se oli Pentti Heinonpoika, tuttavamme Vahvajärven salolta. Hänen nuorempi toverinsa oli Viljo, ja tämä nyt puoleksi häpeissään, mutta yhä veden yli kumartuneena, vastasi:
— En minäkään kuule enää. — Tuokion kuluttua hän taas virkkoi: — Onkohan siinä perää, että tuo vesi on noin mustaa siksi, että siellä asuu paha haltija? Miehet kertovat salmesta saaneensa joskus sysimustia kaloja.
— Voipi olla tottakin; ihmeempiäkin on kuultu, vastasi keihäsmies hiukan hajamielisenä. — Hänen mietteensä näyttivät liitelevän muualla. Ja hetken kuluttua hän pysähtyikin toverinsa viereen puhuen: