— Mutta mitä varten me oikeastaan täällä vielä näitä linnan satuja kuuntelemme? Miks'emme yhtä hyvin vierrä kotona kaskea?. Näihin aikoihin siellä kotikylästä juuri kalajärvillekin lähdetään.
Kiukussaan takoi hän keihäänvarrella kivistä permantoa. Mutta nuori mies vastasi vakavana:
— Manu ei palaa kotiin, ennenkuin on kostamassa käyty.
— Enkä minäkään… Mutta kun ei täältä päästä kostamaan! Meitä petkutetaan… Kolme kuukautta täällä on nyt odotettu, eikä siitä aijotusta Karjalan retkestä tule mitään!
Pentti puhui kärsimättömänä, suuttuneena tähän kaikkeen. Hänenkö piti ruveta tänne linnannihdiksi, hänen, jota talo odotti isännäkseen! Kostohiihdolle oli hän lähtenyt morsiantaan pelastaakseen, emännän taloonsa hakeakseen, ja nyt oli hän tarttunut tänne erämaanlinnaan kuin loukkuun. Eikä siellä mitään oltu saatu toimeen. Vainolaisten jälkiä olivat he, Vahvajärveltä lähdettyään, hiihtäneet Savon hävitettyihin kyliin. Mutta sieltä olivat jo ryöstäjät silloin poistuneet, hiihtäen saaliineen suoraan järvien yli omille mailleen. Pakopirteissä olivat he sitten tavanneet Savon miehiä, ja hyvin halukkaita olivat nämä olleetkin kostoretkelle lähtemään. Mutta ilman linnanherran lupaa eivät olleet sanoneet sille retkelle saavansa lähteä. Hämeen miehet olivat silloin, muutamain savolaisten seuraamina, hiihtäneet Olavinlinnaan asti, pyytääkseen Kylliäistä miehineen retkelle mukaan. Linnassa oli heille annettukin puolinaisia lupauksia, ja siksi ajaksi, kunnes otollinen lähdönhetki tulisi, olivat Hämeen miehet jääneet ase- ja rakennusmiehiksi linnaan, jossa aina oli apuväen puute. Mutta nyt oli talvi mennyt, mennyt oli kelirikon aikakin, nyt olivat vedet auki, ja nyt ei siitä retkestä enää puhuttukaan mitään.
Tämä se Penttiä harmitti, ja tuokion kuluttua hän taas, noita hämärtyviä salomaisemia silmäillen, kävi purkamaan vihojaan:
— Savolaiset koko vesistön varrella ovat niin syvältä sydämistyneet, että he olisivat valmiit partioretkelle lähtemään minä päivänä vain sanan saisivat. Heilläkin ovat nyt kylät raunioina eikä ole heillä viljelysmailleen asiaa. Mutta Pietari-ukko vain vitkastelee: talvella ei tarkene, kesällä ei kerkiä…
Mutta nureksijan nuorempi toveri ei enää kuunnellut hänen puheitaan; hän kurkisteli taas veteen ja kuunteli tarkasti. Jo siirtyi Penttikin sinne hänen viereensä, ja todella, olipa hänkin jotakin ääntä tuolta syvänteestä kuulevinaan. He katsahtivat melkein säikähtyneinä toisiinsa. Oli tietty asia, että veden haltiat harvoin hyviksi säiksi liikkuvat, ja erityisesti oli kerrottu Kyrönsalmesta kuuluvan soiton aina tietävän turmiota, kuolemaa. Milloin vain sitä soittoa oli kuultu, silloin oli pian linnanmiehille sattunut joku onnettomuus: ken oli jäihin hukkunut, ken nukkunut vartiopaikalleen ja siitä rangaistukseksi joutunut hirteen. Miehistä oli kaameata katsella tuonne syvään veteen, jonka pinnalla jo illan sumua hyppeli, ja heistä tuntuikin helpottavalta, kun tuokion kuluttua näkivät Eerikki-mestarin, linnan papin, nousevan kirkkotorniin sen kelloa iltamessuksi soittamaan. Kirkonkellojen äänihän vei haltioilta mahdin.
Miehet tekivät ristinmerkin, ja aivan oikein, hetkisen vallinnut lumous rupesi heidän mielistään hälvenemään. Jo kuului askeleitakin tornin kapeilta kiertorappusilta, ja hetken kuluttua nousi sieltä käytäväaukon täyteinen mies tornin laelle.
Se oli leveä, roteva, noin 60-vuotias sotavanhus. Hänen tukkansa oli saanut valtoinaan kasvaa ja kikkaroi nyt paksuina pyörylöinä niskassa kypärähatun alta; ruskeanharmaja kokopartakin oli miehellä pitkä ja kesytön ja hän oli sen jakanut keskeltä kahtia rinnalle, joten hän näytti vieläkin leveämmältä. Se mies oli Savonlinnan päällikkö, Pietari Niilonpoika Kylliäinen. Hän tuli tavanmukaiselle iltakierrokselleen ja kyseli vartijoilta tuttavallisesti, näkyykö mitään epäilyttävää ympäristössä.