— Ei savuakaan, vastasi Pentti.
— Ei se vainolainen savuja sytytäkään, jos se linnan ympärillä hiipii. Mutta mitä se nuorukainen sieltä laineista kurkkii, soittaako siellä haltia, vai…?
Kylliäinen oli asettunut miestensä kanssa toverilliselle, usein leikkisälle kannalle. Hän olikin vanha talonpoikainen partiopäällikkö, joka sitten oli liittynyt Eerikki Akselinpojan väkeen, kun tämä oli ruvennut perustamaan linnaa Savon erämaihin. Siellä oli hän toimeliaana ja valppaana miehenä avustanut tekeillä olevan linnan puolustamista vihollisten alituisia hyökkäyksiä vastaan, ja niin oli hän vihdoin ylennyt sen päälliköksi. Mutta vanhat, tuttavalliset suhteensa miehistöönsä oli hän yhä säilyttänyt.
— Olin kuulevinani äsken jotain ääntä, vastasi Viljo ujostellen.
— Ja sävähdit, että nyt se tulee omansa ottamaan! Elä ujostele, olen minäkin niitä ääniä joskus kuullut. Mutta ei Kyrönsalmen haltia mikään häijy haltia ole; ei se ole linnallemme taikonut muuta kun hyvää. Niin monasti kuin vihollinen onkin tänne hyökännyt, milloin viekkaudella, milloin väenpaljoudella linnamme valloittaakseen, niin aina ovat sen kynnet kilpistyneet näiltä kallioilta takaisin. Ja niin kilpistyvät vastakin, jos valveilla pysymme.
— Mutta uhrinsa se on vuosittain vaatinut, virkkoi Viljo, vielä jatkaen puhetta haltiasta. Ja Kylliäinen, istahtaen kahareisin tornissa olevalle tykille, kävi leikkisästi selittämään:
— No, eihän tuo niin kummaa olekaan, jos se joskus vähän suutahtaa. Tottapa sen lepoa häiritsee tämä kalkutus ja mökä, joka jo kohta parikymmentä vuotta on tältä ennen hiljaiselta rannalta soinut. Täällä päiväkausia kivet paukkavat ja vivut vinkuvat, niin ettei haltialle jää kuin joku iltahetki soittelua varten.
Niin vanhus veisteli. Mutta taas hän katkasi leikkisän puheensa, nousi rintavarustuksen luo katselemaan yli noiden laajojen, iltatyveneiden selkien, ja hän kysäsi yhtäkkiä Pentin puoleen kääntyen:
— Ei ole näkynyt savikuntaa palaavaksi?
— Ei ole näkynyt.