Tänään kuitenkin jatkui pauketta vielä pimeän tultuakin; siksi pyrkivät tuvassa-olijain mielet hiukan mataloitumaan. Pommitus tuntuikin jylisevän entistä lähempänä, ja tavallista vihlovammin raikuivat vaskitorvet. Yhtäkkiä rupesi linnan pihaltakin kuulumaan huutoa ja juoksua. Viime aikoina eivät viholliset olleet enää usein kohdistaneet tultaan Torkkelin linnaa vastaan, koska olivat huomanneet sen turhaksi, ja siksi siellä vain vanhat nihdit pidettiin vartijoina. Nyt nämäkin olivat liikkeellä; portti narisi ja siltapalkit kaikuivat, kun miehet niiden yli juoksivat kaupunkiin päin.
— Linnanväkikin on kutsuttu avuksi, virkkoi tyttö vavahtavalla äänellä.
Levotonna oli Evertkin hypähtänyt pystyyn tuota kolinaa kuuntelemaan.
— Jossakin muurinsarvessa on nyt vaaranpaikka, virkkoi hän ja yritti jo hyökkäämään ulos. Mutta tyttö kiirehti edeltä, ja tuokion kuluttua hän jo palasi kertomaan, että viholliset olivat ampuneet pahan halkeaman Lakamundintornin kupeeseen. Nyt ne parhaillaan ryntäsivät sitä kohti, ja siksi oli Posse komentanut linnanmiehetkin aukkoa puolustamaan.
Ääneti istuivat nuoret kihlautuneet kuunnellen etäältä soivaa taistelun humua. Pommitus taukosi vähitellen, mutta sitä rajummin soivat torvet Salakkalahden rannalta. Ja Evertin tautihuoneessa terästynyt korva erotti pian toisiakin, Pantsarlahden puolelta kuuluvia ääniä, — sielläkin kutsuivat viholliset uusia joukkojaan tuleen. Mutta linnassa ja kaupungissa oli kaikki hiljaista kuin haudassa, niin hiljaista, että oli kiduttavaa siinä odottaa ratkaisua.
Nuorukaisen mielessä kasvoi jännitys ylivoimaiseksi. Hänestä tuntui, että siellä oli nyt juuri käsissä lopullisen ratkaisun hetki, ja äkkiä hypähti hän naulapuun luo:
— Kirsti, minä lähden mukaan!
— Mitenkä taistelet käsi siteessä? — Tyttö, jonka katseessa sama levottomuus paloi, oli melkein odottanut sulholtaan tällaista päätöstä, eikä hän tahtonut estääkään hänen lähtöään. Evert sitoi jo miekkavyötä uumeilleen, vastaten:
— Voin iskeä vasemmallani!
Nuorukainen jo oli nopein askelin kiirehtimässä ulos. Ovessa kuitenkin jo löi häntä vastaan kylmä ulkoilma, joka taudin heikontamaan ruumiiseen vaikutti niin voimakkaasti, että päätä huimasi ja askeleet horjuivat. Kuuritornin luona, jonka alatse portti vei sillalle, täytyi hänen pysähtyä nojaamaan kiviseinään. Sillalla lähestyi juuri Pietari Degen, ja tämä nyt, kohdalle tultuaan, kehoitti poikaansa palaamaan sisälle.